Tuntematon uhka - sosiaalisten tilanteiden pelosta

"En tiedä."

Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun mietin, millä sanoilla tämän blogimerkinnän alottaisin. Oikeastaan ne sanat kuvaavat nyt käsittelemääni aihetta melko hyvin, omalla kohdallani ainakin. Se ei ole yksiselitteistä, muttei sitä välttämättä osaa selittää useammallakaan lauseella. En tiedä miten sen selittäisin. Yrittäkää siis pysyä mukana, kun analysoin yhtä suurimmista peloistani teille. Ehkä joku sielunsisko tai -veli tunnistaa tästä itsensä?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen sitä mieltä, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni juuret ovat lapsuudessani. Minulla oli naapurustossa paljon ystäviä ja ihan kaikenikäiset lapset pyörivät kanssani samoissa piireissä, pelkoni ei silloin liittynyt uusien ihmiskontaktejen luomiseen. Se liittyi virheiden tekemiseen. Meillä vanhemmat kehottivat ja kehottavat edelleen tekemään parhaansa, mikä on toki hyvä ja tärkeä neuvo. Kun koulusta sitten toi pieleen menneitä kokeita, vanhemmat saattoivat joskus jopa kysyä teinkö mielestäni parhaani. Niin, teinkö? Ei minua pelottanut vastata kieltävästi, mutten ollut varma oliko se oikea vastaus. En tiennyt olinko tehnyt parhaani. Mitä jos en ollut? Oliko se huono asia? Pitikö sitä hävetä jos kokeessa oli vaikka stressannut niin paljon, että vastaukset olivat siksi vääriä? Kun allekirjoituksia kokeisiin ei enää tarvinnut pyytää, en tahtonut näyttää niitä vanhemmilleni, ellen saanut seiskaa parempaa numeroa. Hävetti olla huono, koska ei voinut varmuudella sanoa tehneensä parhaansa. Hävetti sanoa, etten ehkä tällä kertaa pistänyt parastani. Ja mitä jos pistinkin, ja tulos oli silti kehno?

Monelle on varmasti jo tässä vaiheessa ilmennyt, ettei syy välttämättä ole siinä joka puhuu, vaan (myös) siinä joka ajattelee. Minulla on tapana ylianalysoida tilanteita ja toisten sanoja ja tekoja. Viedä mielessäni pidemmälle sitä, mitä toinen tekee tai sanoo. Kun virheilleni naurettiin koulussa, vaikkapa sille että sanoin jonkin sanan esitelmäni aikana väärin, uskoin naurun kohdistuvan minuun ihmisenä, sen sijaan että olisin ajatellut naurun kohdistuvan siihen miten hassulta väärin lausumani sana kuulosti. Nauru oli hyökkäys minun henkilökohtaiselle turva-alueelleni, viesti siitä että minun on kärsittävä virheestäni. Pian kavereiden hyväntahtoinenkin hihitys hassulle sanojen sotkeutumiselle saattoi tuntua pahalta. Hävetti mokata.

Virheiden tekeminen pelotti (ja pelottaa välillä edelleen) myös siksi, että huomasin sen joskus ärsyttävän esimerkiksi opettajia. Olen aina ollut hidas oppija, niin autokoulussa kuin koulun käsityötunnillakin. Joskus samojen virheiden toistuessa opettajat saattoivat ärähtääkin, että miten jokin asia voi olla niin vaikea tehdä oikein. Vastaus on, että totta kai voi olla, koska ihmiset oppivat eri tahtia, mutta selittäkää se herkälle lapselle. Herkälle lapselle joka kantaa helposti syyllisyyttä hitaudestaan ja pienistäkin virheistään.

Myöhemmin mukaan tullut ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta on voimakkaasti kytköksissä mokaamisen ja virheiden tekemisen pelkoon. Oikeasti kohtalokkaiden virheiden tekeminen on tuonut lisää painoarvoa pienillekin mokille, ne tuntuvat paljon suuremmilta kuin mitä oikeasti ovat. Pelkotilanteessa tuntuu, ettei minulla ole varaa, lupaa tai oikeutta tehdä väärin, tai pilaan kaiken. Olen varma siitä, että juuri se kompastumiseni portaissa tai hermostunut jännityskikatukseni saa ihmiset pyörittelemään silmiään häpeästä ja ajattelemaan "ei jatkoon".

Kysyttäessä en kuitenkaan välttämättä osaa kertoa, mikä minua uusien ihmisten tapaamisessa pelottaa. Osaan sanoa, että pelkään nolaavani itseni, mutten antaa esimerkkiä siitä, mikä on se nolo tilanne, joka minua pelottaa. Tiedän, että pelkään, mutten oikein ole varma, mitä. Se, että ajattelen pelkoni absurdiksi ja aiheettomaksi, ei ole vastalääke, päinvastoin. Paineita lisää tuntuvasti se, että ajattelen pelkääväni turhan takia ja olevani "vähän hassu" kun pelkään. Jos olen valmiiksi jo niin nolo ja outo, miksi sitä pitää pahentaa sosiaalisessa tilanteessa?

Luullakseni ongelman ydin omalla kohdallani on se, miten tietoinen olen itsestäni. Siitä miten puhun, miten pukeudun, miten teen asioita tai elehdin. Jos jään pitkäksi aikaa takeltelemaan sanoissani, poskia alkaa välittömästi kuumottaa. Jos naurunpyrskähdyksen mukana suusta sattuu lentämään sylkitippa, sama juttu. Puhuminen liian nopeasti ja innokkaasti, huonosti laitetut hiukset... kaikkien kohdalla sama juttu. Uskon, että ihmiset arvioivat minussa kaikkia niitä asioita, "virheitä", joihin itse kiinnitän välittömästi huomiota.

Myöhemmin kuulen, ettei toinen osapuoli ole edes huomannut minun sössöttäneen. Hän kehaisee että olen hyvää seuraa ja ilmaisee aidon kiinnostuksensa tavata uudelleen. Kuolettava häpeän tunne väistyy hetkeksi taka-alalle mielestäni. Olen voittaja, haista sosiaalisten tilanteiden pelko pitkä P!

Surkuhupaisan pelostani tekee se, että tiedostan useimpien sosiaalisten tilanteiden olevan vaarattomia. Siksi en tiedä, miten kuvailisin tilanteisiin liittyvää pelon tunnetta. Ammattiauttajat määrittelevät sen usein niin, että se on oikea, mutta tulee esille vääränlaisessa tilanteessa. Ihminen valmistautuu pakenemaan tai taistelemaan henkensä edestä, vaikkei tällaiselle alkukantaiselle vietille ole tarvetta. Pää tyhjenee rationaalisista ajatuksista, jäljelle jää vain valmius juosta. Omalla kohdallani halu paeta on aina taistelutahtoa suurempi sosiaalisten tilanteiden pelosta puhuttaessa. Hoen ääneen tai ääneti etten halua, en uskalla, en kykene. Miksi ottaa se riski että "kuolee", kun voi perääntyä? Eniten nykyään jännitän sellaisten ihmisten tapaamista, joihin olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa paremmin. Juuri niissä tilanteissa ylianalysoin käytöstäni ja mielestäni  nolojen sutkautusten jälkeen iskee välittömästi "voi ei" -paniikki. Paine hyvän ensivaikutelman luomisesta on omalla kohdallani ihan suunnaton. Jälkeepäin saatan pyydellä hyvinkin hartaasti anteeksi "outoa, rasittavaa ja noloa" käytöstäni. Yleensä totuus on se, ettei kukaan ole huomannut mitään sellaista.

Helpottavinta ja samalla vaikeinta on kertoa sosiaalisten tilanteiden pelostaan sille toiselle osapuolelle. Vaikka suurin osa ihmisistä reagoi asiaan hyvin ja kiittää minua siitä että kerroin, on aina olemassa se riski, ettei toinen ymmärräkään. Minullekin on sanottu että pelkoni on outo. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä: arvatkaa kuinka monesti olen toivonut olevani "normaali" ja eläväni ilman sosiaalisten tilanteiden pelkoa?

Aika monta.

Saaga -sarjan osa III: Näkki

Kolmansista Saaga-kuvauksista onkin vierähtänyt jo viikko, huh! Blogiin on kuvauksista pitänyt kirjottaa jo useampaan otteeseen aiemmin, mutta elämä on tapahtunut, ja se on ollut esteenä merkinnän kirjoittamiselle. Näin yön syleilyssä ajattelin lopulta kirjoitella muutaman sanan kuvauksista, jotka olivat fyysisesti kärsimystä, henkisesti mielenkiintoinen kokemus.

Näkki on yksi tämän sarjan hahmoista, jonka kuvaamista odotin aivan erityisen innokkaana. En oikein osaa sanoa tähän mitään kovin syvällistä syytä, satun vain tykkäämään tuosta vetten pirusta, joka lumoaa ihmiset luokseen ja sitten hukuttaa nämä synkkiin vesiin. Jotain kammottavan hienoa siinä on. Malliksi kuvauksiin ilmoittautui Iina, jonka kanssa olen muutaman kerran aiemmin työskennellyt cosplayvalokuvauksen merkeissä. Iinasta ei välttämättä tule heti ensimmäisellä vilkaisulla mieleen Näkki, sellainen pienikokoinen, sievä tyttö jonka kasvot ovat enemmän suloisen kauniit kuin ilkikuriset. Näkki on myös useammin kuvattu tarinoissa mieheksi kuin naiseksi, mutten nähnyt sitä mitenkään esteenä, kuten en myöskään Iinan ulkonäköä; miksei Näkki voisi olla pienikokoinen nainen, jonka hämäävän ulkokuoren taakse kätkeytyy juuri se vetten piru?

Tällä kertaa mukana oli myös maskeeraaja, ihanainen Emmi, jonka meikkejä olin jo aikaisemmin tutkaillut sillä silmällä että nuo taidot tarvitsen vielä käyttööni. Emmi oli onneksi oikein mielellään lähdössä mukaan projektiin ja loihtikin Iinalle varsin Näkkimäisen meikin. Mustan peruukin päähän kiskaistuaan Iina muuntuikin yks kaks yllättäen petollisen kauniiksi vetten valtiattareksi ja olin aika tyytyväinen huomatessani, ettei mallivalintani ollut mennyt metsään päinkään. Edessäni oli Näkki.

Olin alusta saakka ehdoton sen suhteen, että haluan kuvata Näkkiä melkeinpä ilman rihman kiertämää, vaikka kuvaukset toteutettaisiinkin kesän jälkeen. Ilma oli kuitenkin yllättävän lämmin eikä Iina valittanut missään vaiheessa kylmyydestä, vaikka uitin tätä viileässä purossa ja istutin kylmille, kosteille kiville. Melkein hävettää ajatella että itse vinguin, kun kumisaappaistani löytyi reikä ja vesi tulvi sisään, kastellen housun lahkeetkin polvia myöten. Iina, ja myös assarina toiminut Emmi olivat todellisia uskalikkoja loikkiessaan kylmässä purossa ilman ensimmäistäkään valituksen sanaa, sellaisten ihmisten kanssa on ilo työskennellä.

Kun kävin kuvia läpi kuvausten jälkeen, mieleeni putkahti ajatus siitä, että tässä voisi hyvin olla Näkin tytär. Vetten pirun viettelevä lapsonen, jolle on leikkiä hukuttaa lapsia ja aikuisia puroon, painaa näitten päitä veden varaan ja katsella miten räpistely hidastuu ja lopulta lakkaa kokonaan... soittimekseen olento on valinnut kantelen, jonka kieliltä ilmaan irtoilevaa melodiaa on vaikeaa vastustaa.

Saaga -sarjan osa II: Tonttu

Eilen oli Saaga -kuvasarjan toiset kuvaukset. Kolmen ja puolen tunnin yöunilla kuvauksiin lähteminen oli ensin vähintäänkin arveluttava ajatus, mutta lopulta olin kuitenkin niin innoissani, ettei
vähäisistä yöunista ollut haittaa. Mallina oli tällä kertaa ihana Ida (huomatkaa yhden kirjaimen ero edellisten kuvausten Iidaan c;) ja eläinmallina ihastuttava nelijalkainen Helkku, jonka ystäväni Emma luovutti käyttöön kuvausten ajaksi. Kiitos vielä tälle kaksikolle että olitte mukana projektissa! ♥

Eläimen kanssa kuvaamisessa todella on aina omat haasteensa, varsinkin niinkin ison eläimen kuin hevosen. Laukaisijaa on osattava painaa juuri oikealla sekunnilla eikä sekuntia myöhemmin, muuten täydellinen hetki voi mennä ohitse. Tässä on minulla vielä paljon harjoittelemista ja samalla tekosyy käydä häiritsemässä Emmaa ja tämän hevosystäviä useamminkin c;

Olentona oli tällä kertaa tonttu, luonnossa vaelteleva lakkipää joka pitää huolen siitä ettei luonnon ikivanhaa rauhaa häiritä. Halusin kuvauksiin mukaan hevosen ilmentämään tonttujen hyvää suhdetta luontoon ja mielestäni tämä suhde korostuu ihan erityisen hyvin muutamassa kuvassa. Tonttu ja hevonen tarkkailevat ympäristöään kaksikkona, työparina, joka havaitsee yhdenkin lehden putoamisen puusta. He näkevät ja kuulevat kaiken sen mitä ihmiset eivät. Mitä ääniä kuulet näitä kuvia katsoessa?

Seuraavat kuvaukset on tarkoitus järjestää kahden viikon päästä, jolloin olentona on Näkki. Millaisia odotuksia teillä on?

Saaga -sarjan esittely ja osa I - Niittykeijut

Suomessa kesä tuli poikkeuksellisen myöhään tänä vuonna, viimeiset pari viikkoa on nautittu niistä lämpötiloista joita odotettiin heinäkuussa, ja vasta nyt sää on alkanut viiletä syksyisiin lukemiin. Mietin, mahdoinko aloittaa taruhahmo-projektin hieman liian myöhään, varsinkin kun valitsin aloitushahmoiksi keijukaiset, mutta onneksi sää oli yllättävän suopea ja lämmin. Ajatus projektista oli ollut olemassa jo pitkään, mutten oikein malttanut päästä ajatusta pidemmälle. Lopulta tänä kesänä ideoita alkoi tulla enemmän, projekti sai nimekseen "Saaga" ja tunnelman halusin olevan ajaton, myyttinen ja mystinen; sellainen että katsoja voi kuvia tutkiessaan kuulla ääniä kuiskuttelusta ja lintujen laulusta kavioiden kopinaan ja puron solinaan. Myytit ja kansantarut ovat suuresti lähellä allekirjoittaneen sydäntä ja sitä haluan tuoda esiin myös tämän kuvasarjan kuvilla, joissa esiintyvät erilaiset, salaperäiset olennot. Erityisesti minua ovat inspiroineet pohjoismaalaiset kansantarut ja suomalainen luonto karuudessaan ja kauneudessaan. 

Ensimmäisinä olentoina halusin kuvata keijukaisia, siroja niittyjen ja metsien kaunottaria tarkkailemassa ympäristöään ja hihittelemässä omassa salaisessa paikassaan. Malleiksi valikoituivat koulukaverini Kaija ja tämän ystävä Iida, täydelliset keijukaiset joista kuvissa tuli juuri niitä salaperäisiä olentoja, joista vanhat tarinat ja uskomukset kertovat. Varsinaista tarinaa minulla ei ollut mielessäni tälle kuvasarjalle, mutta halusin näyttää niillä keijukaistyttöjen välillä vallitsevaa ystävyyttä, liittoa joka on syntynyt naurusta ja ilosta.

Erityiskiitokset assistenteille Ainolle ja Idalle, jotka pitivät tunnelmaa yllä ja hyvää huolta malleista c:

Yli meren, halki kaupungin

Lähdettiin tiistaina äidin kanssa Tukholman risteilylle. Omalta osaltani päätös lähtemisestä oli aika pikaisesti tehty, mutta näin jälkeen ajateltuna hyvä päätös kuitenkin. Lievästi kuumottelin merisairaaksi tulemista, nyt kun tänä vuonna tuli huomatuksi että sellainen on omalla kohdalla hyvinkin mahdollista. Ilma oli onneksi tyyni ja laiva huomattavasti isompi, kuin millä oli aiemmin tänä vuonna matkustanut, joten pahoinvoinnilta vältyttiin lähes kokonaan, lievää jännityspahoinvointia lukuunottamatta. Äiti oli varmuuden vuoksi ottanut mukaan ns. "pahoinvointirannekkeet", joita mielelläni testaisin joskus tosi toimissa. Rannekkeissa on siis pieni valkoinen pallo, joka asetetaan ranteen sisäpuolta vasten, jolloin pallo painaa ranteessa olevaa akupistettä. Tämän pitäisi estää pahoinvointia, mutta se jäi nyt omalla kohdalla testaamatta (mistä en kyllä ole yhtään harmissani, parempi näin).

Kävin laivalla viimeksi parisen vuotta sitten kun juhlittiin B:n synttäreitä. Sitä ennen olen kuitenkin lapsena käynyt risteilemässä niin usein, etteivät paikat tuntuneet mitenkään uppo-oudoilta - oli oikeastaan kivaa huomata, miten Silja Symphony on vuodesta toiseen säilynyt aikalailla samanlaisena. Ravintoloita oli tullut muutama lisää ja legendaarinen leikkipaikka oli siirtyneet alemmalle kannelle, mutta muuten paikat olivat aika tuttuja ja niistä tuli jopa kotoisa tunne.

Laivan buffetti on muuten varmaan pahin viholliseni, ruoka on niin hyvää että sitä tulee pakostakin vedettyä kaksin käsin, jo siitäkin syystä että kaikkea haluaisi mielellään maistaa. Buffetista ei valitettavasti ole kuvia, kun halusin keskittyä enemmän syömiseen kuin kuvaamiseen :D Auringonlaskua oli tavallista mielenkiintoisempaa käydä katsomassa kun kiinnitti huomiota siihen miten moni ihminen sitä kuvasi, joko järkkäreillä tai kännykkäkameroilla. Ihan erityisen paljon kannelta (ja laivalta muutenkin) löytyi japanilaisia turisteja, jotka tuntuivat olevan kiinnostuneita muutenkin kaikesta, mitä laivalla tapahtui c': se oli jotenkin hellyyttävää katseltavaa.

Ruotsissa tuli käytyä sellaisissa paikoissa joissa en ole ennen käynyt. Gamla Stan oli tietenkin pakollinen kohde, koska rakastan vanhoja kaupunginosia noin yleensä (niin paljon tarinoita ja mystiikkaa!), mutta siellä tuli käytyä nyt ensimmäistä kertaa Ruotsin vanhimmassa kahvilassa, joka on satoja vuosia pysynyt samalla paikalla. Oikein ihana pikku kuppila olikin ja tuore korvapuusti vei kielen mennessään ♥

Gamla Stanissa ihmisten tarkkailu ja värikkyys ovat minusta olleet aina niitä parhaimpia juttuja. Kapeat, mutkittelevat pikkukujat ja vanhaa tyyliä mukailevat kyltit tuovat jotenkin sen tunnun, että on hetken osa mennyttä aikakautta, vaikka ympärillä onkin paljon turistien rihkamapuoteja. Erityisesti nostan jalustalle pienen Handfaste-liikkeen, joka myy viikinkiaiheista tavaraa. Kauniita koruja ja upeita, puisia viikinkijumalapatsaita kelpaa ihan vain katsellakin, jos rahaa ei ole. 

Vanhasta kaupungista suuntasimmekin sitten sellaiselle alueelle, jossa en ole aiemmin käynyt. Karlaplan ei ollut kovin kaukana ja sinne matkaamiseen minulla oli ihan erityinen syy, tahdoin nimittäin nähdä historiallisen museon viikinkinäyttelyn. Museossa kerrottiin olevan maailman suurin viikinkiesineiden kokoelma, mutta näyttely olikin sitten loppujen lopuksi yllättävän pieni ja jopa mitäänsanomaton. Olihan siellä upeita viikinkimiekkoja, valtavia riimukiviä ja vaikka mitä, muta olin silti hieman pettynyt. Ehkä tässä ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi viikinki-intoilijalle? :D museo oli muuten aika kiva rakenteeltaan ja esitteli Ruotsin historiaa hyvinkin kattavasti, mutta noin arkkitehtuurillisesti ajatellen se hävisi mielestäni aika näkyvästi esimerkiksi Suomen Kansallismuseolle. Tulipahan koettua.

 Museoreissun jälkeen lähdettiinkin takaisin laivalle, päivän aikana tuli käveltyä yhteensä hieman päälle kymmenen kilometriä, joten jalat kyllä kiittivät levosta. Loppuun täytyy vielä heittää sellainen jännä kehu, että Ruotsin metrot ovat jotenkin ihanan tunnelmallisia. Minussa taitaa asua pieni metrointoilija, kun tykkään istua metrossa myös Helsingissä c':

Päälle kaatunut maailma

Joskus pitää kirjoittaa surullisista aiheista ja ikävistä muistoista, vaikka maailma nyt onkin jo valmiiksi täynnä kaikkea pahaa ja inhottavaa. Mulle ikävät kokemukset ovat aina olleet niitä, joita näin jälkikäteen tarkastelen kasvattavina ja tärkeinä. En voi missään nimessä sanoa, että olisin toivonut niistä yhtäkään omalle (saati kenenkään muun) kohdalle, mutta pahojakin kokemuksia on tärkeää vaalia: ne tekevät ihmisestä sen, joka se tänään on. Haluan puhua omista kokemuksistani koulukiusattuna, sekä siitä, miten se vaikutti elämääni. Koulukiusaaminen on ollut useasti pinnalla mediassa, sitä vastaan on taisteltu useilla kampanjoilla ja taistellaan edelleen. Seuraavat ajatukset ja kokemukset ovat ehkä "vain" yhden ihmisen, mutta tietoisuutta koulukiusaamisen rumuudesta on aina tärkeää levittää.

Olen halunnut korostaa tunteita, jotka minussa kiusattuna heräsivät, ottamillani valokuvillani.

***

Ala-asteella lapset härnäävät toisiaan yleensä asioista, jotka aikuisen silmissä ovat usein pieniä ja mitättömiä. Kun pojat nappasivat ala-asteella reppuni ja juoksentelivat pitkin pihaa karkuun sen kanssa, kävin itku kurkussa kertomassa sijaisopelle, mitä tapahtui. Opettajan kommentti oli hymistelyvä "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -sanonta ja asia jäi käsittelemättä, vaikka löysin reppuni myöhemmin tallottuna kiipeilytelineen alta. Kunnolla kiusaaminen alkoi, kun aloin ala-asteen loppupuolella kehittyä pikkutytöstä teini-ikäiseksi tytöksi - huomattavasti muita luokan tyttöjä aiemmin. Kommenttia tuli naamaan ilmestyneistä finneistä, rasvottuvista hiuksista, kuukautisista (jotka yritin kaikin keinoin salata) ja ennen kaikkea rintojen kasvusta. Pojat yrittivät häpeilemättä kurkkia paidan kaula-aukosta sisään, joskus käytävällä joku yllätti tarraamalla rintoihin takaapäin. Oman vartalon kehittymisestä tuli tabu, kun tytötkin alkoivat huomautella rintojeni koosta ja pienet ekaluokkaiset huutelivat miten "isot tissit tuolla tytöllä jo on". En osannut missään vaiheessa ajatella että vartalon kehittymisessä olisi jotain hienoa, ja kotoa löytyneestä reissuvihostakin löytyy näiltä ajoilta äidin opettajalle kirjoittama viesti.

Eveliina tuli viikon jokaisena päivänä itkien kotiin.

Kun omasta kehostaan kuulee riittävästi kommentteja, peilikuva tuntuu vääristyvän ja väreilevän, kunnes sitä ei enää tunnista ihmiseksi lainkaan.

Kummallista kyllä en itse muista niinkään itkeneeni, vaan enemmänkin sen kammottavan häpeän tunteen, joka kehoni kehittymiseen liittyi. Kun sitten kerran sain koulupäivän aikana kipeän potkun alaselkään, ja potkun syyksi osoittautui hiuksiini teipattu "potkaise" käsky, aloin hiljalleen uskoa, että olin tehnyt olemassaolollani jotain väärää. En tietenkään 11-vuotiaana suoraan ajatellut noin, mutta huomasin miten vetäydyin omaan kuoreeni hitaasti ja varovasti. Minua kiusattiin ihastumisestani erääseen luokkakaveriini, nöyryytettiin leikeillä joihin minut huijattiin osallistumaan ja katsottiin väheksyen kun en suoriutunut liikuntatunnilla yhtä hyvin kuin muut. Tunnit koulupäivien ulkopuolella olivat parasta aikaa.

Yläaste ei tarjonnut juurikaan helpotusta, ihan jo siitä syystä että monet ala-asteelta tutut naamat tulivat samaan kouluun. Ihastuksia oli mahdoton peitellä, ne päätyivät enemmin tai myöhemmin kaikkien tietoon. Kohteeksi joutuivat nyt myös vaatteet, rumista farkuista tuomittiin kivillä täytetyillä lumipalloilla ja perään huomautettiin, etten ollut yhtään farkkuja kauniimpi. Kiusaajat alkoivat liikkua laumoissa myös koulumatkoilla ja haukkumanimet muuttuivat lehmästä ja kanasta huoraksi ja läskiksi. Tunneilla jäi usein viittaamatta sen pelon vuoksi, että väärästä vastauksesta rankaistiin ilkeällä hihityksellä ja myöhemmin taas haukkumanimillä. Kun tulin ensimmäistä kertaa kouluun silmälasit päässä, eräs pojista totesi suoraan päin naamaani: "hyi vittu".

Sosiaalinen status yläasteella nousi jos poltti tupakkaa ja uskalsi kokeilla alkoholia, käydä kotibileissä ja ehkä harrastaa seksiäkin. Maalitauluiksi ja pilkan kohteeksi jäivät kaltaiseni nuoret, jotka tekivät kaikkensa menestyäkseen koulussa, jotka pitivät taiteista, eivät meikanneet ja jättivät tiukat farkut ja paidat kaapin perälle. Kaveritytön olkaan nojaamisesta sain lesbon leiman otsaan ja sitä seurasivat rumat juorut ja uudet nimitykset. Pisteenä iin päälle tavaroitani varastettiin ja useammin kuin kerran kiusaajat lähettivät pilkkalappuja tunneilla.

Kahdeksannella luokalla olin niin täynnä itseeni kohdistuvaa pilkkaa ja sen tuomaa pahaa oloa, että aloin satuttaa itseäni. Viiltelyä pidettiin ainakin niihin aikoihin teinityttöjen jokseenkin säälittävänä angstailuna, pikkuitkuna joka tuli esiin ensimmäisen kunnon kännin aikana. En voi mitenkään ymmärtää, miten itsensä satuttamista pidetään sellaisena. Yläasteaikana viiltely oli minulle se rangaistus, jonka mielestäni ansaitsin omasta olemassaolostani ja siitä jostain pahasta, mitä ilmeisesti olin muille tehnyt.

Lukiosta olin kuullut vain sen, että ihmiset olivat jo jotenkin fiksumpia. Varsinkin näin jälkeenpäin ajatus kirvoittaa minusta vain katkeraa naurua ja väheksyvää tuhahtelua; en koe että ainakaan omassa lukiossani ihmiset olisivat olleet yhtään sen kypsempiä kuin yläasteellakaan. Huorittelu ja seksuaalisuuden tuomitseminen jatkui (seurustelin tuolloin tytön kanssa enkä nähnyt syytä peittää sitä) mutta julkiset nöyryytykset lisääntyivät. Koulukiusaustaustan vuoksi minun oli hyvin hankalaa nauraa itselleni jos mokasin, varsinkin kun mokat johtivat yleensä naurun remakkaan ja oikeasti ikäviin kommentteihin. Lukiossa näitä sattui useammankin kerran ja ne jäivät mieleen "miksen vaan ollut hiljaa?" -tyylisinä ajatuksina. Tunneilta tuli joskus lintsattuakin ihan vaan siksi, että pelkäsin muiden katseita jos joutuisin vastaamaan ja vastaisin väärin. Jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt näiden tuntemusten olleen ensimmäisiä, lievähköjä oireita paniikki-/ahdistushäiriöstäni, joka jo lukioaikana alkoi rajoittaa menemisiäni ja kykyäni tutustua muihin ihmisiin. Yksilösuorittaminen tuntui kuolemantuomiolta, tunsin ettei ketään muuta tuijoteta ja arvostella samalla tavalla kuin minua. Kaveripiirissäni kaikki muut tuntuivat olevan ihmisiä, joille oli helppoa ja luonnollista puhua, itse olin se hylkiö, jota vain katsottiin, mutta jolle ei koskaan puhuttu. Jos kysyinkin jotain, minulle vastattiin poispäin katsoen ja puhuttiin kuin olisin ollut jotenkin vähä-älyinen.

Kun sitten lakkiaisissa sanoin kavereilleni että "kyllä me vielä nähdään, eikö?" kukaan ei vastannut. Iski ikävä tunne, ettei kukaan välttämättä koskaan halunnutkaan olla seurassani lukiossa.

9 vuoden koulukiusaamisen aikana minua mm.
 - kutsuttiin ällöttäväksi lesboksi, helvetin rumaksi, lehmäksi, huoraksi ja lutkaksi
 - heitettiin kivillä täytetyillä lumipalloilla
 - kampitettiin maahan muutaman kerran niin, että kyynärpäät ja polvet aukesivat
 - nöyryytettiin julkisesti teippaamalla hiuksiin "potkaise" käsky, nauramalla ja buuamalla äänekkäästi suorituksilleni liikuntatunneilla
 - vedettiin hiuksista taaksepäin
 - ahdisteltiin ja ylenkatsottiin vartaloni kehityksestä
 - kiusattiin niin paljon, että viiltelin toistuvasti ja toivoin kuolevani
 - kiusattiin niin paljon, että paniikkihäiriöni sai alkunsa siitä kaikesta
 - kiusattiin niin paljon, että olen vielä tänäkin päivänä epävarma vartalostani

Koulukisaajat saivat minut uskomaan, etten voi koskaan olla hyvä sellaisena kuin olen. Että olen tyhjä kuori, roskakori johon muut nakkaavat pahan olonsa silloinkin, kun kori on jo täynnä. Toisten paha olo muuttui sisälläni lopulta niin sietämättömäksi, että illat alkoivat kulua lähes pelkästään itkiessä ja sakset löysivät tiensä iholleni aina vain useammin, aina vain syvemmälle. Pää oli usein niin täynnä ajatuksia, että ajatukset tilttasivat usemman kerran, menivät jumiin ja sitä seurasi kammottava tyhjyyden tunne, joka aiheutti sen ettei yksikään ajatus ehtinyt konkretisoitua kunnolla, kun se jo lipui pois mielestä ja seuraava tuli tilalle. Opiskelusta tuli hankalaa, vanhemmille en tahtonut asiasta puhua, enkä parisuhteessakaan osannut pukea sanoiksi sitä, miltä minusta oikeastaan tuntui. Syy oli yksinkertainen: en osannut.

Koulukiusaajat saivat maailman kaatumaan päälleni pelkillä sanoilla, mutta myös teoilla; naurettiin kun auttaminen olisi ollut vaihtoehto, tehtiin kun olisi voinut jättää tekemättä. Itsetuntoni kutistui niin mitättömän pieneksi, ettei siitä kohta enää saanut kiinni. Siitä tuli muisto joka painui jonnekin ahdistuksen alle. Viiltely alkoi uudelleen, pahempana, lukion toisella. Silloin aloin ensimmäistä kertaa toivoa kuolemaa oikein tosissani. En yrittänyt itsemurhaa, mutta suunnittelin ja mietin sitä tosissani monet kerrat. Numerot laskivat, lintsaaminen kärjistyi, nukkumisesta tuli vaikeaa. Rakastin ilmaisutaidon tunneilla käymistä, mutta eräästä esityksestä jättäydyin pois, koska minua pilkattiin harjoituksissa niin pahasti, että menetin kaiken kiinnostukseni esiintymiseen.

Internetissä ja koulun ulkopuolella minulla oli lukion alusta lähtien toinen elämä. Sellainen elämä jossa sain olla mitä halusin, tehdä mitä rakastin ja vain olla, ilman että kukaan tuomitsi tai arvosteli. Toisten olemassaolo ei pelottanut, se oli ihanaa. Se lumosi niin voimakkaasti, että koulu ja siihen liittyvät ikävät taka-ajatukset oli helppo jättää syrjemmälle. Numerot laskivat ja kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa huomattavasti huonommin, kuin mihin olisin pystynyt. Minua ei yksinkertaisesti vain kiinnostanut. Mitä järkeä olisi panostaa opiskeluun, jos siitä saisi aina vaan arvostelevia katseita palkkioksi?

Lievää kiusaamista ei mielestäni ole. Koska jokainen ihminen on yksilö, eri tavalla herkkä, yksikin arkaan paikkaan osuva kommentti tai sana voi tönäistä liikkelle lumipallon, jota ei ajan kuluessa enää voi hallita. Minä olen herkkä ja minua satutettiin sanoilla ja teoilla, joille joku toinen olisi ehkä nauranut. Vielä tätä kirjoittaessakin mietin, oliko herkkyyteni juuri se syy, jonka vuoksi minusta tehtiin pilkkasanojen ja nöyryytyksen maalitaulu. Mietin, mikä juuri minusta teki sellaisen, että minua haluttiin kiusata. Miksi se olin juuri minä? Syitä voi olla lukemattomia aina kateudesta ihan vaan puhtaaseen haluun olla ilkeä.

En rehellisesti sanottuna tunne pienintäkään säälin hiventä koulukiusaajiani kohtaan. Jos heitä joskus rankaistiinkin jälki-istunnolla tai pitkällä puhuttelulla, se ainoastaan pahensi tilannetta, minua alettiin syyttämään kantelijaksi ja raukkikseksi. Koulukiusaajani eivät ole koskaan osoittaneet pienintäkään katumuksen tai syyllisyyden tunnon merkkiä, eivät ainakaan minulle, siitä että kiusasivat. En sano että todella antaisin anteeksi jos joku kiusaajistani joskus tulisi anteeksiantoani pyytämään, mutta olisin iloinen siitä että näkisin heidän olevan vilpittömästi pahoillaan. Voisin sanoa "saat anteeksi" ja väittää unohtaneeni, mutta koskaan se ei oikeasti ole niin. Nöyryytyksen, pelon ja ahdistuksen vuosia ei voi antaa anteeksi, eikä niitä voi unohtaa. Vielä tänäänkin minulla on ranteessani haalistuneet viiltoarvet, jotka eivät välttämättä koskaan katoa.

Kiusaamista vastaan tulisi taistella rehellisillä tietoiskuilla siitä, mitä kiusatut pahimmillaan joutuvat kokemaan. Sössötys siitä että kaikkien täytyy yrittää olla kavereita keskenään ja hyväksyä toisensa sellaisinaan ei auta. Se on utopistista ajattelua. Ketään ei tulla koskaan hyväksymään täysin sellaisena kuin tämä on, kaikki eivät koskaan voi olla kavereita keskenään. Maailmasta löytyy myös aina ilkeitä ihmisiä, jotka yrittävät murskata toisia. Mutta ehkä tietoisuus siitä, mihin kaikkeen pahaan ja rumaan kiusaaminen voi johtaa, saisi koululaiset edes ajattelemaan, mitä suusta kannattaa päästä, vai kannattaako päästää ollenkaan?

Ehkä joskus?

Mystiset neidot - toisenlaiset kuvaukset

Keväällä vastaani tuli hieman erilainen valokuvausprojekti, kuin mihin olen tottunut. Minulta kysyttiin, olisinko halukas kuvaamaan kansikuvan fantasiakirjalle. En miettinyt pitkään ennen kuin annoin myöntävän vastauksen, vaikka vähän takaraivossa kutittelikin ajatus että mihinhän sitä nyt oikein ollaan ryhtymässä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta vastaavanlaisista kuvauksista ja tehtävä tuntui muutenkin kamalan isolta vastuulta. Osaisinko ottaa kansikuvaksi sopivia kuvia? Millainen edes on kansikuvaksi sopiva kuva? Pitäisikö tässä nyt tietää jotain ihmeellistä? Nämä kysymykset pyörivät väistämättäkin mielessäni, kun lähdin pohdiskelemaan, miten työtä kannattaisi lähestyä. 

Aika monissa kirjoissa on yleensä piirretty tai maalattu kansikuva, ainakin fantasiakirjoissa. Muutamaan valokuvalliseenkin kanteen olen joskus fantasiahyllyllä törmännyt, mutta mitään ihmeellisiä ajatuksia ne eivät ole herättäneet. Enemmänkin kasan kysymyksiä, joista päällimmäinen on aina ollut sama: miksi? 

Kirjailijan kanssa käytiin kuitenkin keskusteluja siitä, mitä tämä kannelta halusi. Mitä kannessa pitäisi/voisi olla, millainen tunnelma, millaiset sävyt jne. Sain liudan hyviä esimerkkikuvia tunnelmasta ja tarkat kuvaukset hahmoista, jotka kanteen tulisivat. Se helpotti suunnittelutyötä jonkin verran, mutta vielä enemmän mallien työtä, rooliin heittäytymistä. Mainittakoon, että valitsin mallit itse, ja olin heihin erittäin tyytyväinen, ihanat tytöt ♥

Kuvaukset sovittiin lopulta heinäkuun ensimmäiselle sunnuntaille. Mallit matkustivat luokseni Espooseen ja kuvaukset toteuttiin jo vakiolokaatiokseni muodostuneessa Träskandan puistossa. Puisto sopi taustaksi hyvin ja korosti nätisti tyttöjen vaaleutta, kyllä kesän vihreässä vaan on sitä jotain (vaikka itse olenkin enemmän kevätvihreän ystävä). 

Tytöistä toinen oli ensi kertaa mallin työssä, toisella oli taustalla runsaasti kokemusta cosplayharrastuksen ansiosta. Ensikertalainen pärjäsi kuitenkin oikein mallikkaasti kameran edessä ja molemmista tytöistä saatiin lopulta sellaisia ruutuja, joista välittyi hahmojen välinen, vankka ystävyys. En olisi ihan heti uskonut, että mallit tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Toki kuvaustilanteessa oli tiettyä jännittyneisyyttä ilmassa, mutta se ei ollut este hyville lopputuloksille.

Kuvaajana ajatukset olivat aika paljon siinä, mikä kansikuvaksi sopisi, olisiko rajaus hyvä ja jäikö mallien ympärille hyvin tilaa kirjan ja kirjailijan nimelle. Kokeiltiin erilaisia asetelmia ja kuvakulmia, mutta tunnelma pidettiin kaiken aikaa samanlaisena ihan jo kirjailijankin toiveesta. 

Hyttyset tuntuivat olevan jotenkin erityisen aggressiivisia tällä keikalla. Malliparkojen jalat, kädet ja kasvotkin olivat tulilinjalla useampaan otteeseen eikä kuvaajakaan välttynyt verenimijöiden läiskimiseltä. Tämän takia metsämiljöössä kuvaaminen jäi vähälle ja yriteltiin pysyä alueilla, joissa inisijät eivät liikkuneet massiivisissa legioonissa. Ah Suomen kesä!
Kun tytöistä oltiin saatu parikuvia, halusin ottaa vielä muutamat yksilökuvat molemmista. Näistä kuvista muutamat alla c: suuret kiitokset vielä molemmille tytöille malleina olemisesta ja kirjailijalle lämmin kiitos, että valitsit minut osaksi mielenkiintoista ja antoisaa projektia!

Kirjailijan facebook-sivu: Anna Kaija
Mallit: Mona ja Tiia