Olen halunnut korostaa tunteita, jotka minussa kiusattuna heräsivät, ottamillani valokuvillani.
***
Ala-asteella lapset härnäävät toisiaan yleensä asioista, jotka aikuisen silmissä ovat usein pieniä ja mitättömiä. Kun pojat nappasivat ala-asteella reppuni ja juoksentelivat pitkin pihaa karkuun sen kanssa, kävin itku kurkussa kertomassa sijaisopelle, mitä tapahtui. Opettajan kommentti oli hymistelyvä "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -sanonta ja asia jäi käsittelemättä, vaikka löysin reppuni myöhemmin tallottuna kiipeilytelineen alta. Kunnolla kiusaaminen alkoi, kun aloin ala-asteen loppupuolella kehittyä pikkutytöstä teini-ikäiseksi tytöksi - huomattavasti muita luokan tyttöjä aiemmin. Kommenttia tuli naamaan ilmestyneistä finneistä, rasvottuvista hiuksista, kuukautisista (jotka yritin kaikin keinoin salata) ja ennen kaikkea rintojen kasvusta. Pojat yrittivät häpeilemättä kurkkia paidan kaula-aukosta sisään, joskus käytävällä joku yllätti tarraamalla rintoihin takaapäin. Oman vartalon kehittymisestä tuli tabu, kun tytötkin alkoivat huomautella rintojeni koosta ja pienet ekaluokkaiset huutelivat miten "isot tissit tuolla tytöllä jo on". En osannut missään vaiheessa ajatella että vartalon kehittymisessä olisi jotain hienoa, ja kotoa löytyneestä reissuvihostakin löytyy näiltä ajoilta äidin opettajalle kirjoittama viesti.
Eveliina tuli viikon jokaisena päivänä itkien kotiin.
 |
| Kun omasta kehostaan kuulee riittävästi kommentteja, peilikuva tuntuu vääristyvän ja väreilevän, kunnes sitä ei enää tunnista ihmiseksi lainkaan. |
Kummallista kyllä en itse muista niinkään itkeneeni, vaan enemmänkin sen kammottavan häpeän tunteen, joka kehoni kehittymiseen liittyi. Kun sitten kerran sain koulupäivän aikana kipeän potkun alaselkään, ja potkun syyksi osoittautui hiuksiini teipattu "potkaise" käsky, aloin hiljalleen uskoa, että olin tehnyt olemassaolollani jotain väärää. En tietenkään 11-vuotiaana suoraan ajatellut noin, mutta huomasin miten vetäydyin omaan kuoreeni hitaasti ja varovasti. Minua kiusattiin ihastumisestani erääseen luokkakaveriini, nöyryytettiin leikeillä joihin minut huijattiin osallistumaan ja katsottiin väheksyen kun en suoriutunut liikuntatunnilla yhtä hyvin kuin muut. Tunnit koulupäivien ulkopuolella olivat parasta aikaa.
Yläaste ei tarjonnut juurikaan helpotusta, ihan jo siitä syystä että monet ala-asteelta tutut naamat tulivat samaan kouluun. Ihastuksia oli mahdoton peitellä, ne päätyivät enemmin tai myöhemmin kaikkien tietoon. Kohteeksi joutuivat nyt myös vaatteet, rumista farkuista tuomittiin kivillä täytetyillä lumipalloilla ja perään huomautettiin, etten ollut yhtään farkkuja kauniimpi. Kiusaajat alkoivat liikkua laumoissa myös koulumatkoilla ja haukkumanimet muuttuivat lehmästä ja kanasta huoraksi ja läskiksi. Tunneilla jäi usein viittaamatta sen pelon vuoksi, että väärästä vastauksesta rankaistiin ilkeällä hihityksellä ja myöhemmin taas haukkumanimillä. Kun tulin ensimmäistä kertaa kouluun silmälasit päässä, eräs pojista totesi suoraan päin naamaani: "hyi vittu".
Sosiaalinen status yläasteella nousi jos poltti tupakkaa ja uskalsi kokeilla alkoholia, käydä kotibileissä ja ehkä harrastaa seksiäkin. Maalitauluiksi ja pilkan kohteeksi jäivät kaltaiseni nuoret, jotka tekivät kaikkensa menestyäkseen koulussa, jotka pitivät taiteista, eivät meikanneet ja jättivät tiukat farkut ja paidat kaapin perälle. Kaveritytön olkaan nojaamisesta sain lesbon leiman otsaan ja sitä seurasivat rumat juorut ja uudet nimitykset. Pisteenä iin päälle tavaroitani varastettiin ja useammin kuin kerran kiusaajat lähettivät pilkkalappuja tunneilla.
Kahdeksannella luokalla olin niin täynnä itseeni kohdistuvaa pilkkaa ja sen tuomaa pahaa oloa, että aloin satuttaa itseäni. Viiltelyä pidettiin ainakin niihin aikoihin teinityttöjen jokseenkin säälittävänä angstailuna, pikkuitkuna joka tuli esiin ensimmäisen kunnon kännin aikana. En voi mitenkään ymmärtää, miten itsensä satuttamista pidetään sellaisena. Yläasteaikana viiltely oli minulle se rangaistus, jonka mielestäni ansaitsin omasta olemassaolostani ja siitä jostain pahasta, mitä ilmeisesti olin muille tehnyt.
Lukiosta olin kuullut vain sen, että ihmiset olivat jo jotenkin fiksumpia. Varsinkin näin jälkeenpäin ajatus kirvoittaa minusta vain katkeraa naurua ja väheksyvää tuhahtelua; en koe että ainakaan omassa lukiossani ihmiset olisivat olleet yhtään sen kypsempiä kuin yläasteellakaan. Huorittelu ja seksuaalisuuden tuomitseminen jatkui (seurustelin tuolloin tytön kanssa enkä nähnyt syytä peittää sitä) mutta julkiset nöyryytykset lisääntyivät. Koulukiusaustaustan vuoksi minun oli hyvin hankalaa nauraa itselleni jos mokasin, varsinkin kun mokat johtivat yleensä naurun remakkaan ja oikeasti ikäviin kommentteihin. Lukiossa näitä sattui useammankin kerran ja ne jäivät mieleen "miksen vaan ollut hiljaa?" -tyylisinä ajatuksina. Tunneilta tuli joskus lintsattuakin ihan vaan siksi, että pelkäsin muiden katseita jos joutuisin vastaamaan ja vastaisin väärin. Jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt näiden tuntemusten olleen ensimmäisiä, lievähköjä oireita paniikki-/ahdistushäiriöstäni, joka jo lukioaikana alkoi rajoittaa menemisiäni ja kykyäni tutustua muihin ihmisiin. Yksilösuorittaminen tuntui kuolemantuomiolta, tunsin ettei ketään muuta tuijoteta ja arvostella samalla tavalla kuin minua. Kaveripiirissäni kaikki muut tuntuivat olevan ihmisiä, joille oli helppoa ja luonnollista puhua, itse olin se hylkiö, jota vain katsottiin, mutta jolle ei koskaan puhuttu. Jos kysyinkin jotain, minulle vastattiin poispäin katsoen ja puhuttiin kuin olisin ollut jotenkin vähä-älyinen.
Kun sitten lakkiaisissa sanoin kavereilleni että "kyllä me vielä nähdään, eikö?" kukaan ei vastannut. Iski ikävä tunne, ettei kukaan välttämättä koskaan halunnutkaan olla seurassani lukiossa.
9 vuoden koulukiusaamisen aikana minua mm.
- kutsuttiin ällöttäväksi lesboksi, helvetin rumaksi, lehmäksi, huoraksi ja lutkaksi
- heitettiin kivillä täytetyillä lumipalloilla
- kampitettiin maahan muutaman kerran niin, että kyynärpäät ja polvet aukesivat
- nöyryytettiin julkisesti teippaamalla hiuksiin "potkaise" käsky, nauramalla ja buuamalla äänekkäästi suorituksilleni liikuntatunneilla
- vedettiin hiuksista taaksepäin
- ahdisteltiin ja ylenkatsottiin vartaloni kehityksestä
- kiusattiin niin paljon, että viiltelin toistuvasti ja toivoin kuolevani
- kiusattiin niin paljon, että paniikkihäiriöni sai alkunsa siitä kaikesta
- kiusattiin niin paljon, että olen vielä tänäkin päivänä epävarma vartalostani
Koulukisaajat saivat minut uskomaan, etten voi koskaan olla hyvä sellaisena kuin olen. Että olen tyhjä kuori, roskakori johon muut nakkaavat pahan olonsa silloinkin, kun kori on jo täynnä. Toisten paha olo muuttui sisälläni lopulta niin sietämättömäksi, että illat alkoivat kulua lähes pelkästään itkiessä ja sakset löysivät tiensä iholleni aina vain useammin, aina vain syvemmälle. Pää oli usein niin täynnä ajatuksia, että ajatukset tilttasivat usemman kerran, menivät jumiin ja sitä seurasi kammottava tyhjyyden tunne, joka aiheutti sen ettei yksikään ajatus ehtinyt konkretisoitua kunnolla, kun se jo lipui pois mielestä ja seuraava tuli tilalle. Opiskelusta tuli hankalaa, vanhemmille en tahtonut asiasta puhua, enkä parisuhteessakaan osannut pukea sanoiksi sitä, miltä minusta oikeastaan tuntui. Syy oli yksinkertainen: en osannut.
Koulukiusaajat saivat maailman kaatumaan päälleni pelkillä sanoilla, mutta myös teoilla; naurettiin kun auttaminen olisi ollut vaihtoehto, tehtiin kun olisi voinut jättää tekemättä. Itsetuntoni kutistui niin mitättömän pieneksi, ettei siitä kohta enää saanut kiinni. Siitä tuli muisto joka painui jonnekin ahdistuksen alle. Viiltely alkoi uudelleen, pahempana, lukion toisella. Silloin aloin ensimmäistä kertaa toivoa kuolemaa oikein tosissani. En yrittänyt itsemurhaa, mutta suunnittelin ja mietin sitä tosissani monet kerrat. Numerot laskivat, lintsaaminen kärjistyi, nukkumisesta tuli vaikeaa. Rakastin ilmaisutaidon tunneilla käymistä, mutta eräästä esityksestä jättäydyin pois, koska minua pilkattiin harjoituksissa niin pahasti, että menetin kaiken kiinnostukseni esiintymiseen.
Internetissä ja koulun ulkopuolella minulla oli lukion alusta lähtien toinen elämä. Sellainen elämä jossa sain olla mitä halusin, tehdä mitä rakastin ja vain olla, ilman että kukaan tuomitsi tai arvosteli. Toisten olemassaolo ei pelottanut, se oli ihanaa. Se lumosi niin voimakkaasti, että koulu ja siihen liittyvät ikävät taka-ajatukset oli helppo jättää syrjemmälle. Numerot laskivat ja kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa huomattavasti huonommin, kuin mihin olisin pystynyt. Minua ei yksinkertaisesti vain kiinnostanut. Mitä järkeä olisi panostaa opiskeluun, jos siitä saisi aina vaan arvostelevia katseita palkkioksi?
Lievää kiusaamista ei mielestäni ole. Koska jokainen ihminen on yksilö, eri tavalla herkkä, yksikin arkaan paikkaan osuva kommentti tai sana voi tönäistä liikkelle lumipallon, jota ei ajan kuluessa enää voi hallita. Minä olen herkkä ja minua satutettiin sanoilla ja teoilla, joille joku toinen olisi ehkä nauranut. Vielä tätä kirjoittaessakin mietin, oliko herkkyyteni juuri se syy, jonka vuoksi minusta tehtiin pilkkasanojen ja nöyryytyksen maalitaulu. Mietin, mikä juuri minusta teki sellaisen, että minua haluttiin kiusata. Miksi se olin juuri minä? Syitä voi olla lukemattomia aina kateudesta ihan vaan puhtaaseen haluun olla ilkeä.
En rehellisesti sanottuna tunne pienintäkään säälin hiventä koulukiusaajiani kohtaan. Jos heitä joskus rankaistiinkin jälki-istunnolla tai pitkällä puhuttelulla, se ainoastaan pahensi tilannetta, minua alettiin syyttämään kantelijaksi ja raukkikseksi. Koulukiusaajani eivät ole koskaan osoittaneet pienintäkään katumuksen tai syyllisyyden tunnon merkkiä, eivät ainakaan minulle, siitä että kiusasivat. En sano että todella antaisin anteeksi jos joku kiusaajistani joskus tulisi anteeksiantoani pyytämään, mutta olisin iloinen siitä että näkisin heidän olevan vilpittömästi pahoillaan. Voisin sanoa "saat anteeksi" ja väittää unohtaneeni, mutta koskaan se ei oikeasti ole niin. Nöyryytyksen, pelon ja ahdistuksen vuosia ei voi antaa anteeksi, eikä niitä voi unohtaa. Vielä tänäänkin minulla on ranteessani haalistuneet viiltoarvet, jotka eivät välttämättä koskaan katoa.
Kiusaamista vastaan tulisi taistella rehellisillä tietoiskuilla siitä, mitä kiusatut pahimmillaan joutuvat kokemaan. Sössötys siitä että kaikkien täytyy yrittää olla kavereita keskenään ja hyväksyä toisensa sellaisinaan ei auta. Se on utopistista ajattelua. Ketään ei tulla koskaan hyväksymään täysin sellaisena kuin tämä on, kaikki eivät koskaan voi olla kavereita keskenään. Maailmasta löytyy myös aina ilkeitä ihmisiä, jotka yrittävät murskata toisia. Mutta ehkä tietoisuus siitä, mihin kaikkeen pahaan ja rumaan kiusaaminen voi johtaa, saisi koululaiset edes ajattelemaan, mitä suusta kannattaa päästä, vai kannattaako päästää ollenkaan?
Ehkä joskus?
