"En tiedä."
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun mietin, millä sanoilla tämän blogimerkinnän alottaisin. Oikeastaan ne sanat kuvaavat nyt käsittelemääni aihetta melko hyvin, omalla kohdallani ainakin. Se ei ole yksiselitteistä, muttei sitä välttämättä osaa selittää useammallakaan lauseella. En tiedä miten sen selittäisin. Yrittäkää siis pysyä mukana, kun analysoin yhtä suurimmista peloistani teille. Ehkä joku sielunsisko tai -veli tunnistaa tästä itsensä?
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen sitä mieltä, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni juuret ovat lapsuudessani. Minulla oli naapurustossa paljon ystäviä ja ihan kaikenikäiset lapset pyörivät kanssani samoissa piireissä, pelkoni ei silloin liittynyt uusien ihmiskontaktejen luomiseen. Se liittyi virheiden tekemiseen. Meillä vanhemmat kehottivat ja kehottavat edelleen tekemään parhaansa, mikä on toki hyvä ja tärkeä neuvo. Kun koulusta sitten toi pieleen menneitä kokeita, vanhemmat saattoivat joskus jopa kysyä teinkö mielestäni parhaani. Niin, teinkö? Ei minua pelottanut vastata kieltävästi, mutten ollut varma oliko se oikea vastaus. En tiennyt olinko tehnyt parhaani. Mitä jos en ollut? Oliko se huono asia? Pitikö sitä hävetä jos kokeessa oli vaikka stressannut niin paljon, että vastaukset olivat siksi vääriä? Kun allekirjoituksia kokeisiin ei enää tarvinnut pyytää, en tahtonut näyttää niitä vanhemmilleni, ellen saanut seiskaa parempaa numeroa. Hävetti olla huono, koska ei voinut varmuudella sanoa tehneensä parhaansa. Hävetti sanoa, etten ehkä tällä kertaa pistänyt parastani. Ja mitä jos pistinkin, ja tulos oli silti kehno?
Monelle on varmasti jo tässä vaiheessa ilmennyt, ettei syy välttämättä ole siinä joka puhuu, vaan (myös) siinä joka ajattelee. Minulla on tapana ylianalysoida tilanteita ja toisten sanoja ja tekoja. Viedä mielessäni pidemmälle sitä, mitä toinen tekee tai sanoo. Kun virheilleni naurettiin koulussa, vaikkapa sille että sanoin jonkin sanan esitelmäni aikana väärin, uskoin naurun kohdistuvan minuun ihmisenä, sen sijaan että olisin ajatellut naurun kohdistuvan siihen miten hassulta väärin lausumani sana kuulosti. Nauru oli hyökkäys minun henkilökohtaiselle turva-alueelleni, viesti siitä että minun on kärsittävä virheestäni. Pian kavereiden hyväntahtoinenkin hihitys hassulle sanojen sotkeutumiselle saattoi tuntua pahalta. Hävetti mokata.
Virheiden tekeminen pelotti (ja pelottaa välillä edelleen) myös siksi, että huomasin sen joskus ärsyttävän esimerkiksi opettajia. Olen aina ollut hidas oppija, niin autokoulussa kuin koulun käsityötunnillakin. Joskus samojen virheiden toistuessa opettajat saattoivat ärähtääkin, että miten jokin asia voi olla niin vaikea tehdä oikein. Vastaus on, että totta kai voi olla, koska ihmiset oppivat eri tahtia, mutta selittäkää se herkälle lapselle. Herkälle lapselle joka kantaa helposti syyllisyyttä hitaudestaan ja pienistäkin virheistään.
Myöhemmin mukaan tullut ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta on voimakkaasti kytköksissä mokaamisen ja virheiden tekemisen pelkoon. Oikeasti kohtalokkaiden virheiden tekeminen on tuonut lisää painoarvoa pienillekin mokille, ne tuntuvat paljon suuremmilta kuin mitä oikeasti ovat. Pelkotilanteessa tuntuu, ettei minulla ole varaa, lupaa tai oikeutta tehdä väärin, tai pilaan kaiken. Olen varma siitä, että juuri se kompastumiseni portaissa tai hermostunut jännityskikatukseni saa ihmiset pyörittelemään silmiään häpeästä ja ajattelemaan "ei jatkoon".
Kysyttäessä en kuitenkaan välttämättä osaa kertoa, mikä minua uusien ihmisten tapaamisessa pelottaa. Osaan sanoa, että pelkään nolaavani itseni, mutten antaa esimerkkiä siitä, mikä on se nolo tilanne, joka minua pelottaa. Tiedän, että pelkään, mutten oikein ole varma, mitä. Se, että ajattelen pelkoni absurdiksi ja aiheettomaksi, ei ole vastalääke, päinvastoin. Paineita lisää tuntuvasti se, että ajattelen pelkääväni turhan takia ja olevani "vähän hassu" kun pelkään. Jos olen valmiiksi jo niin nolo ja outo, miksi sitä pitää pahentaa sosiaalisessa tilanteessa?
Luullakseni ongelman ydin omalla kohdallani on se, miten tietoinen olen itsestäni. Siitä miten puhun, miten pukeudun, miten teen asioita tai elehdin. Jos jään pitkäksi aikaa takeltelemaan sanoissani, poskia alkaa välittömästi kuumottaa. Jos naurunpyrskähdyksen mukana suusta sattuu lentämään sylkitippa, sama juttu. Puhuminen liian nopeasti ja innokkaasti, huonosti laitetut hiukset... kaikkien kohdalla sama juttu. Uskon, että ihmiset arvioivat minussa kaikkia niitä asioita, "virheitä", joihin itse kiinnitän välittömästi huomiota.
Myöhemmin kuulen, ettei toinen osapuoli ole edes huomannut minun sössöttäneen. Hän kehaisee että olen hyvää seuraa ja ilmaisee aidon kiinnostuksensa tavata uudelleen. Kuolettava häpeän tunne väistyy hetkeksi taka-alalle mielestäni. Olen voittaja, haista sosiaalisten tilanteiden pelko pitkä P!
Surkuhupaisan pelostani tekee se, että tiedostan useimpien sosiaalisten tilanteiden olevan vaarattomia. Siksi en tiedä, miten kuvailisin tilanteisiin liittyvää pelon tunnetta. Ammattiauttajat määrittelevät sen usein niin, että se on oikea, mutta tulee esille vääränlaisessa tilanteessa. Ihminen valmistautuu pakenemaan tai taistelemaan henkensä edestä, vaikkei tällaiselle alkukantaiselle vietille ole tarvetta. Pää tyhjenee rationaalisista ajatuksista, jäljelle jää vain valmius juosta. Omalla kohdallani halu paeta on aina taistelutahtoa suurempi sosiaalisten tilanteiden pelosta puhuttaessa. Hoen ääneen tai ääneti etten halua, en uskalla, en kykene. Miksi ottaa se riski että "kuolee", kun voi perääntyä? Eniten nykyään jännitän sellaisten ihmisten tapaamista, joihin olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa paremmin. Juuri niissä tilanteissa ylianalysoin käytöstäni ja mielestäni nolojen sutkautusten jälkeen iskee välittömästi "voi ei" -paniikki. Paine hyvän ensivaikutelman luomisesta on omalla kohdallani ihan suunnaton. Jälkeepäin saatan pyydellä hyvinkin hartaasti anteeksi "outoa, rasittavaa ja noloa" käytöstäni. Yleensä totuus on se, ettei kukaan ole huomannut mitään sellaista.
Helpottavinta ja samalla vaikeinta on kertoa sosiaalisten tilanteiden pelostaan sille toiselle osapuolelle. Vaikka suurin osa ihmisistä reagoi asiaan hyvin ja kiittää minua siitä että kerroin, on aina olemassa se riski, ettei toinen ymmärräkään. Minullekin on sanottu että pelkoni on outo. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä: arvatkaa kuinka monesti olen toivonut olevani "normaali" ja eläväni ilman sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Aika monta.
