Herra Tossavainen

Ihan pienestä asti mulla on ollut läjäpäin pehmoleluja. Ei vaan siksi että ne on söpöjä, vaan myös siksi, että niiden sekaan on mukava käpertyä ennen nukkumaanmenoa. Ala-asteikäisenä mä järjestin kaikki mun pehmolelut aina samaan sängyn nurkkaan, tyynyn viereen ja siinä ne piti seuraa. Oli delfiini, oranki, pienempi pehmoapina, muutama pikkuinen virtahepo ja koiria muutama erilainen. Jotkut pehmoleluista pääsivät osallistumaan koulun lelupäiviin, toisille suotiin unikaverin titteli pitkillä ja lyhyemmillä matkoilla pois kotoa. Nykyään moni pehmolelu on sisustuselementti, koristetyynyn kaveri päiväpeiton päällä tai söpö tervehtijä kirjahyllyssä. Myönnän tosin, että joskus kaupassa leluosaston läpi kävellessä tulee ihan tarkoituksella halattua muutamaa laatikossa olevaa pehmoeläintä. Ihan vaan ettei ne olis yksin ja huomiotta koko päivää. 

Jo pidemmän aikaa mun on ollut tarkoitus kirjoitella mun rakkaimmasta pehmolelukaverista. 

Tässä on herra Tossavainen.

Herra Tossavainen tuli mun elämään Korkeasaaren eläintarhan myymälästä. Mä olin silloin alle vuoden, mutta kaikista kertomuksista ja varhaisista muistoista päätellen meistä tuli aika nopeasti hyviä ystäviä. Me mentiin yhdessä päivähoitoon, päiväunille, mummille yökylään, ja taidettiin mennä joskus kouluunkin kun oli lelupäivä. Jossain vaiheessa kävi kai kuitenkin niin, että herra Tossavainen unohtui useammaksi vuodeksi, kun sen tilalle tuli muita pehmoleluja, muunmuassa Oona Oranki, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa tähän merkintään. Tossavainen istui silti aika arvokkaana muiden pehmolelujen seassa, sen sijaan että olisi kateellisena kadonnut vaatehuoneeseen tai jonkin lelulaatikon pohjalle pölyttymään. Joskus se meni toki piiloon, mutta niin varmaan kaikki mun pehmolelut meni jossain vaiheessa. Kai nekin tarttee omaa aikaa joskus, onhan se työlästä olla halattavana ja jäädä unissaan kierivän ja pyörivän omistajan alle.

Yläpuolella oleva, hienosti instagram-suodattimilla muokattu kuva on illalta, joka tais olla joskus viime vuoden alkuvaiheilla. Ilta oli tosi huono, olin yksin ihan yömyöhään saakka kotona ja olo oli muutenkin kurja. Itkua tihrustaessa silmiin osui muuton jäljiltä sängyllä makaava herra Tossavainen. Mä en ollut halannut mitään pehmolelua kunnolla varmaan vuosiin, ja jos olinkin, niin helvettiin ne halaukset - herra Tossavaisen halaaminen oli parasta. Mua alkoi itkettää ihan pelkästään siitä helpotuksesta, jota kuluneen, ikivanhan pehmoapinan halaaminen toi. Mulla oli oikeasti pieni olo, ihan kuin halaushetkellä mä olisin kutistunut 4-vuotiaaksi pikku-Eveksi joka itkee päivähoitoon menemistä. Mä itkin ja itkin, mut samalla mulla oli tosi turvallinen olo. Herra Tossavaisella ei ollu kiire minnekään.

Ilta laukas sellasen ajatusketjun siitä, mitä vanha, raihnanen pehmoapina on ollut mulle kaikki ne (kohta) 26 vuotta jotka se on ollut mun mukana. En usko, että mikään mun päiväkirjoistakaan tietää musta niin paljon kuin Tossavainen. Aina se on ollut sellaisella paikalla, josta se on nähnyt mun itkut, mun naurut, ihastuneet hymyt ja huolestuneet kasvot. Se on nähnyt kun pikku-Eve kiukuttelee, se on nähnyt kun teini-Eve kiukuttelee ja se näkee, miten iso-Eve kiukuttelee. Se on nähnyt mut mun huonoimmilla hetkillä ja ollut usein läsnä parhaimmilla. On lohduttavaa ajatella, että on olemassa ainakin se yksi ystävä, joka koko sun elämäs, kaikki sun virhees nähtyään ei hylkää sua.

  

Herra Tossavainen on lunastanut takaisin paikkansa mun unikaverina, muista ei ole enää samalla tavalla iloa.

Onko teillä oman elämän herra Tossavaista?

Hyllyjen välissä

Hyllyjen välissä

Tietokoneella päivystämässä

Satukirjoja hyllyttämässä

Lasten kanssa leikkimässä

Nauruja jakamassa

Hymyjä antamassa

Apua tarjotessa

Nöyränä pahoitellessa

Mahdollisuuksia odottaessa

Kehuille hymyillessä

Innostuneena oppimassa

Tilaisuuksiin tarttuessa

Ei tyhmää kysymystä

Ei pelottavaa virhettä

Ei tuomituksi tulemista

Ei katumusta

Sanoi kuka mitä tahansa huonosta palkasta ja kiittämättömyydestä, olen rakastunut kirjastoon, kirjoihin, siihen että saan kyykistyä pienten lasten eteen ja ojentaa kirjan jota niin etsitään. Siihen että saan hymyillä, tuntea ihmisiä ja olla avuksi. Joskus väsyttää tavallista enemmän, mutta yksikin hymy voi pelastaa päivän. 

Novelli: Varjoelämä

Tämän novellin kirjoittamisesta on jo jonkin aikaa ja olen postannut sen eräälle foorumille, mutta tunsin, että sen paikka voisi olla myös täällä. Kirjoitin novellia pitkään ja sekavilla fiiliksillä, välillä ärtyneenä, välillä surullisena ja lopulta myös helpottuneena. Jos tätä blogia on yhtään enempää lukenut, ehkä ymmärtää, miksi tämä novelli on minulle tärkeä. Minä tarvitsin tämän kirjoittamista.

***

VARJOELÄMÄ

Naarashaukka oli lähtenyt ensimmäiselle lennolleen ilman emonsa apua. Se antoi ilmavirtausten kantaa pesäpuusta pois, halki vuorijonojen ja yli peilipintaisten järvien, joista näki oman kuvajaisensa. Se tapasi lennolla lajitovereitaan, jotka tervehtivät kimein kiljahduksin ja lensivät seurana kunnes kaarsivat omille teilleen ja katosivat aamu-usvaan. Naarashaukka nousi korkealle ilmavirtojen mukana, liiteli harsopilvien seassa ja katseli harmaana ympärilleen levittäytyvää maailmaa. Se oli tottunut valoisaan metsään ja siniseen taivaaseen, kuullen ukkosta ja tuntien sadetta vain harvoin. Emon lentäessä pesälle nokassa oli aina mehevä saalis ja metsästystä harjoiteltiin ensin aivan pesäpuun tuntumassa, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Naarashaukka kiljaisi ympäröivään harmauteen. Ääni ei tullut takaisin, ei sen omana, ei toisten haukkojen vastauksena. Lentojensa pituutta nuori petolintu ei osannut arvioida, mutta se tiesi, ettei ollut tutussa paikassa, niin paljon sumua se ei ollut koskaan nähnyt. Sitten sumu alkoi rakoilla, aivan yllättäen, kuin joku olisi puhaltanut sen pois. Naarashaukka näki kaukana alapuolellaan teräviä, mustia piikkejä, kuin ihmisten asettamia ansoja. Uteliaana petolintu laskeutui alemmas, se huomasi että piikeistä haarautui ulospäin useita piikkejä lisää, pitkiä ja lyhyitä. Piikit jatkuivat pitkälle horisonttiin mustana neulamerenä, kunnes kaukana tuli vastaan pystysuora, korkea kallionseinämä. Naarashaukka tunsi olonsa uhatuksi, mutta se jäi kaartelemaan piikkien ylle, noustuaan ensin sumun suojiin. Enää se ei uskaltanut kiljahdella tyhjyyteen.

***

”Kuulitko Malla? Petolinnutkaan eivät uskalla äännellä metsän lähellä.”

Malla nyökkäsi.

”Siitä on jo kolme vuotta kun sinusta tuli varjo, lakkaa murjottamasta” Hopea kehotti tiukasti ja suki hiilenmustia hiuksiaan, ”Eikö pahempaa olisi jos olisit ihan yksin?”

Malla kohautti olkiaan ja katseli itseään puron pinnasta. Vesi oli niin tummaa ettei hän nähnyt omaa kuvajaistaan siitä, ei enää kun hänen ihonsa oli kauttaaltaan tummanharmaa, silmät mustanruskeat ja hiukset yhtä mustat kuin Hopealla ja kaikilla muillakin varjoilla. Ensin pelotti kun ei muistanut miltä näytti ennen varjoksi muuttumista, sitten ajatus herätti hetkeksi uteliaisuuden. Mutta Sumumetsässä uteliaisuus sammutettiin nopeasti kuin vaarallinen tulipalo, kuten kaikki muutkin sellaiset tunteet, jotka uhkasivat varjojen omia sävyjä.

”Ne tunteet katoavat nopeasti kokonaan”, Hopea oli kertonut Mallan saavuttua metsään, ”Kummalliselta kuulostava lohdutus ehkä, mutta täällä sinä et kohta lohdutusta kaipaakaan – ikinä.”

Sumumetsän aamu oli edennyt jo pitkälle, sen huomasi usvasta joka rakoili puiden latvoissa ja paljasti hetkeksi taivaan. Malla oli lähtenyt Hopean kanssa varhain liikkeelle, tehtävänään etsiä uusia varjoiksi muuttuneita ihmisiä. Metsä oli suunnattoman suuri ja Malla tiesi etteivät he olleet ainoita etsijöitä, sillä pääsääntöisesti uusien varjojen etsintä kuului varjopartioille. Partioiden jäsenet olivat niin sysimustia, ettei Malla välillä erottanut heitä puunrunkojen seasta lainkaan, he liikkuivat ääntäkään päästämättä ja nopeasti. Monet varjot puhuivat heistä kuin kiihkouskovaiset, oikean tien näyttäjinä ja jonkin pyhän nähneenä. Muutoksestaan saakka Malla oli miettinyt, oliko toisten suru arvokkaampaa kuin toisten.

Keskipäivän aikoihin Hopea yhtäkkiä hidasti tahtiaan Mallan edellä, pysähtyen välillä lähes kokonaan ja katsellen ympärilleen kuin metsästäjän aistinut eläin. Malla yritti nähdä mitä vanhempi varjo näki, muttei havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa vaikka kuinka pinnisti ja siristeli silmiään. He kulkivat hitaasti, Hopea kiiruhti välillä muutaman askeleen eteenpäin, seisahtui ja katsoi yhteen suuntaan, ennen kuin jatkoi etenemistään kuin hidastettuna tanssien. Usva alkoi vähitellen kerääntyä uudelleen puiden latvoihin, nielaisten lopulta kokonaan kirkkaan taivaan ja korkealla kaartelevat, pisteinä näyttäytyneet linnut. Mallaa paleli, monta tuntia kestänyt retki painoi hänen silmiään jo väkisin kiinni, eikä loppua ollut selvästi luvassa. Hopea oli havainnut jotain, mistä Malla ei jaksanut edes kiinnostua enää, hän tahtoi vain päästä nukkumaan. Äkkiä vanhempi varjo pysähtyi kuin loitsun voimasta ja Malla toisti liikkeen kuin peili. Heidän ympärillään hiljaisuus seisoi pitkään, kunnes sen rikkoi hitaasti voimistuva nyyhkytys. Katsettaan kääntämättä Hopea viittoi Mallaa lähemmäs itseään ja osoitti sitten viistosti vasemmalle. Kaukana romahtaneen puusillan päällä istui nuori mies, jonka paita oli vielä osittain valkoinen ja housut tummanruskeat. Hänen hartiansa vavahtelivat rajuista nyyhkäyksistä ja nyyhkäysten mukana Malla näki miten kasvoille levisi harmaus, aivan kuin joku olisi kaatanut mustetta paperille. Musta ajoi vehnänvaalean värin pois miehen hiuksista, vaatteet saivat saman synkän sävyn. Malla erotti kaukaa jopa sinisten silmien muutosten, miten syvänruskea väri hitaasti levisi pupillista kohti iiriksen reunoja ja imi samalla pois elämän voiman.

”En ole nähnyt muutosta koskaan omin silmin”, Hopea kuiskasi surullisesti hymyillen, "Katso miten hän luopuu vihasta, ilosta, rakkaudesta... kaikista niistä taakoista joita ei ole jaksanut kantaa enää ties miten pitkään aikaan. Hän suree nyt, itkee menetystään, mutta huomaa pian että on onnellisempi kun ei välitä mistään."

Malla tuijotti miestä ja näki miten tämä käpertyi sillalle itkien ja nyyhkäyksistä vapisten. Viimeinen vehnänvaalea suortuva hiuksista peittyi mustan värin alle ja mies itki niin musertavasti, että Malla tunsi veren seisahtuvan suonissaan. Hän käänsi katseensa pois.

”Varjopartio hakee hänet pian”, Hopea sanoi, ”Tule, tarvitsemme molemmat unta.”

Miehen itku ei jättänyt Mallaa rauhaan koko paluumatkan aikana, se soi korvissa ja sai hänet voimaan niin pahoin että piti pysähtyä muutamaan otteeseen. Kun Hopea sulautui kotipuunsa runkoon nukkuakseen, Malla ei ollut enää lainkaan väsynyt. Hän harhaili omasta puustaan ohitse ja yritti hätistellä mielestään kuvaa, jossa mies makasi sillalla ja antautui pimeydelle. Mitä vahvemmaksi kuva tuli, sitä enemmän Mallan korvissa voimistui myös itku, joka lopulta hiipui kokonaan kuuluvista ennen kuin alkoi uudelleen. Hopea oli kertonut, etteivät varjot muistaisi mitään saapumispäivästään enää puolen vuoden kuluttua, kun varjon elämä oli heille jo täysin arkipäiväistä. Enää Malla ei muistanut kauanko hänen oman muistinsa pyyhkiytymiseen oli mennyt, mutta hän muisti itkeneensä niin kauan, kunnes kyyneliä ei enää tullut. Kyyneleiden tilalle tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys kaikkea ympärillä olevaa kohtaan, vaiheeseen siirymistä kutsuttiin varjokasteeksi. Sen jälkeen varjot vaelsivat Sumumetsässä ja tapasivat toisia varjoja, varjopartiolaisia lukuunottamatta heillä ei enää ollut päämääriä, työtehtäviä tai muitakaan velvollisuuksia, ainoastaan pimeys, joka oli samanlaista herätessä ja nukahtaessa. Tänään Malla kyseenalaisti ajatusta ensimmäistä kertaa. Hän tiesi että sillalla muuttunut mies oli kokenut onnea, tunnetta josta Mallalla tai muillakaan varjoilla ei juurikaan ollut muistikuvia. Hopea sanoi etteivät varjot kokeneet onnea enää muutoksensa jälkeen. Siitä hetkestä kun harmaus nielaisi viimeisen vaalean läiskän iholta, onni oli lopullisesti poissa. Niin Malla oli uskonut siihen päivään asti, kunnes mies palautti hänen mieleensä mitä onnen menettäminen teki. Sellaisen eron toista puolta ei voinut unohtaa, ei vaikka tuntisi ja uskoisi unohtaneensa.

Malla sihahti hiljaa astuessaan johonkin terävään. Katsoessaan alas hän huomasi tulleensa kuivuneeseen joenuomaan joka oli täynnä erimuotoisia- ja kokoisia kiviä. Se yksi, johon Malla oli astunut, oli selvästi odottanut päätyvänsä jonkun käsiin. Varjo pyöritteli kiveä sormissaan ja tutki sitä, se oli muuten sileäpintainen ja hyvin kaunis, mutta ulkoreuna oli terävä kuin veitsi. Malla työnsi kiven mekkonsa taskuun ja lähti kulkemaan joenuomaa pitkin. Kauemmas edetessä kivet muuttuivat vähemmän karheiksi ja litteiksi, uoman reunat nousivat ja muuttuivat Mallaa korkeammiksi muureiksi. Varjolle pohjakivet toivat mieleen valtavan kalan suomut, hän noukki mukaansa yhden pienimmistä kivistä ja työnsi sen taskuunsa terävän kiven seuraksi. Uoma jatkoi mutkittelevasti etelään päin ja etelästä nousi Mallan mieleen muisto, täysin tyhjästä ja odottamatta. Jostain, kuin loitsittuna, hänen nenäänsä leijaili kukkien ja leivonnaisten tuoksu, kauempaa joenuomasta tuntui kantautuvan musiikki. Ääni hidasti Mallan askelia, mutta hänen sydämensä jyskytti hurjaa tahtia. Hän muisti jotain, ja muisto toi mukanaan häpeän joka oli kuin äkkisyvä hänen varpaittensa edessä.

***

Illassa tuoksuivat kukat ja julhapöydän antimet. Orkesteri oli Kahdeksan Valtakunnan parhain ja soitti ilakoivaa musiikkia, jonka tahtiin ei voinut olla tanssimatta. Malla istui tulipunaisessa silkkimekossaan pöydän ääressä, hän oli äitinsä kanssa tehnyt kukkaseppeleen hiuksiinsa. Ujosti tyttö katsoi puutarhassa seisovaa, ruskeahiuksista poikaa joka parhaillaan puhui ja nauroi ystäviensä kanssa. Pojalla oli yllään upea, kirjailtu tunika ja housut kalleinta kangasta, harteilla silkkiviitta joka oli kuin tähtitaivaasta ommeltu. Ruskeita laineita somisti koristekivellä ja sulalla koristeltu valkoinen samettibaskeri ja käsiä peittivät norsunluun väriset sormikkaat. Malla ei ollut koskenutkaan juhlapöydän antimiin, hän ei tahtonut laskea katsettaan pojasta ja hymyili tälle kun silmät eksyivät vähänkään hänen suuntaansa.

”No, Malla, aiotko kertoa hänelle?”

Lilja ja Leinikki ilmestyivät kuin tyhjästä Mallan molemmille puolille, molemmat yhtä kauniina kuin nimensä.

”Kertoa mitä kenelle?” Malla hymyili hämmentyneenä ja ryhtyi kiireesti täyttämään lautastaan, joka ei ollut täyttämisen tarpeessa.

”Mirokille!”, Leinikki sanoi hymyillen ja katsoi pojan suuntaan, ”Et ole puhunut hänelle sanaakaan vaikka on hänen syntymäpäivänsä, eikö kannattaisi onnitella? Malla, olet ollut ihastunut häneen siitä asti kun ensimmäistä kertaa astuit äitisi seurassa linnaan!”

Malla kohautti nopeasti olkaansa ja pudotti sitten voileipäkeksin sormistaan kun tytöt tempaisivat hänen ylös tuolista ja käänsivät kohti poikajoukkiota.

”Mene!” Lilja supatti innoissaan Mallan korvaan ja tuuppasi tätä eteenpäin, ”Toivota hänelle onnea ja kerro että pidät juhlista.”

”Äitini puhuu minulle noin!” Malla mutisi ärtyneenä ja lehahti sitten punaiseksi kun näki Mirokin katsovan suoraan silmiinsä.

Lilja ja Leinikki väistyivät sivummalle ja Malla tunsi sydämensä tykyttävän niin raivokkaasti että hänen tuli huono olo. Polvet notkahdellen ja kämmenet hikoillen tyttö käveli ikuisuudelta tuntuvan ajan Mirokin luo. Prinssi ei koskaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jalosukuisille pojille esiteltiin vain jalosukuisia tyttöjä ja toisinpäin. Se ei estänyt Mallaa kuitenkaan haaveilemasta. Hän pysähtyi Mirokin eteen, vapisten kauttaaltaan jännityksestä.

”Hei...” tyttö sai henkäistyksi ja tunsi poskiensa punoittavan vielä kirkkaammin paperilyhtyjen loisteessa.

”Hei!” Mirok sanoi iloisesti ja Malla tunsi värähtävänsä äänen pehmeyttä, ”Onko sinulla hauskaa?”

”On!” Malla innostui ja yritti hakea arvokkuutta reaktioonsa, ”Halusin onnitella sinua näin läheltä, tai siis, tästä... näistä juhlista, hyvää syntymäpäivää!”

”Kiitos”, poika vastasi ja hymyili silmät tuikkien, ”Etkös sinä olekin somistajan tytär? Äitisi teki upeat koristeet juhliin! Olen Seitsemän Valtakunnan onnekkain prinssi.”

Malla nyökkäsi ja sai ilmoille vain innokkaan hymähdyksen, hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiota poikajoukkoon, joka tyrskähteli ja ilveili aivan Mirokin selän takana.

”Nauti juhlista”, Mirok sanoi ja nyökkäsi pöydän suuntaan, ”En muista nähneeni sinun syöneen koko illan aikana, toivottavasti tarjoiluissa ei ole mitään vikaa.”

”Ei, ei tietenkään!” Malla tunsi nolostuvansa ja niiasi syvään estääkseen prinssiä näkemästä punaa poskillaan, ”Mukavaa iltaa, ylhäisyys.”

Ihastus lainehti Mallan sisällä hänen kääntäessään selkänsä Mirokille. Hymy ehti kuitenkin vain käydä hänen kasvoillaan, kun joku yhtäkkiä potkaisi tuntuvasti häntä takamukseen. Potku sysäsi Mallan pöytää vasten ja tämä sai juuri tukea tuolista, ennen kuin kaatui lattialle. Säikähtäneenä Malla kääntyi ja näki Mirokin seurassa olleiden poikien nauravan ja osoittavan häntä, potkaisija oli selvästi se joka röyhisteli rintaansa kuin riikinkukko. Nauruun liittyivät hetken päästä muutkin vieraat, vaimeammin, mutta niin ettei se jäänyt Mallan kuulon ulkopuolelle.

”Malla-kulta, mitä sinulla on seppeleessäsi?” Leinikki hymyili suloisesti ja kurkotti nappaamaan Mallan hiuksista jotain, kuin tietäen mistä oli kyse.

Malla nappasi tytön käsistä pienen pergamenttilapun ja luki käskyn, joka siihen oli kirjoitettu.

POTKAISE.

Kyyneltensä lävitse tyttö näki ensimmäisenä Mirokin hymyn. Siinä ei ollut enää mitään ihanaa.
***

Malla ei enää kuullut musiikkia. Tuoksut olivat tiessään. Varjo hätisteli herännyttä häpeää ja katumusta mielestään, ne painuivat kuuliaisesti sivummalle, mutteivät jättäneet häntä kokonaan rauhaan. Mirokin juhlista oli jo kauan, mutta ilta ei kadonnut Mallan mielestä, sillä siitä asti hän oli alkanut pelätä. Ei vain samanlaista temppua jonka Lilja ja Leinikki olivat hänelle tehneet, vaan häpeää, syövyttävää häpeää joka teki hänestä arpisen ja ruman, helpon pilkan kohteen. Illasta saakka Malla pelkäsi naurua josta oli tullut pelkkä ivaamisen muoto, hymyjä jotka nyt olivat kateuden ja vihan valeasuja. Hänestä tuli vähitellen ujompi ja ujous esti häntä puolustautumasta silloinkin kun olisi pitänyt.

Joenuoma haarautui ja Malla päätti heränneestä muistosta huolimatta jatkaa kauemmas etelään. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä osassa metsää, sillä siellä asui kuuleman mukaan jokin nimetön uhka, joka ei koskaan näyttäytynyt, mutta joka odotti oikeaa hetkeä iskeä. Malla yritti miettiä mikä olisi varjolle pahempi rangaistus kuin olla varjo, kaikennielevän surun, pettymyksen ja katkeruuden vanki. Hän ei keksinyt mitään pahempaa. Hopea oli sanonut että juuri se teki varjona olosta turvallista, enää ei tarvinnut pelätä uusia pettymyksiä, suurempaa surua tai häpeällistä katkeruutta.

”Varjo on vapaa tekemään mitä haluaa”, oli Hopean motto, ”Varjon ei tarvitse kannatella onnea tai muitakaan tunteita, hän antaa tunteiden laskeutua päälleen kuin hunnun, ja kietoutuu siihen. Huntu on hänen turvansa, se on aina lähellä.”

Se mies ei näyttänyt olevan turvassa, Malla ajatteli ja hypisteli kiviä taskussaan. Se mies oli kamalan peloissaan ja surullinen. Kuolettavan surullinen. Tuleeko turvallinen tunne vasta sellaisen olon jälkeen?

Uoman reunat alkoivat laskea ja varjo näki pian niiden ylitse. Ympäristö ei näyttänyt enää tutulta lainkaan, puita oli harvemmassa ja usva niiden latvoissa ohuempaa kuin muualla metsässä. Malla kiipesi joenuomasta ja kipristeli varpaitaan mullassa, maa tuntui omituisen lämpimältä. Hän katseli ympärilleen ja hämmästeli miten metsä vaikutti yhtäkkiä niin kovin avaralta. Varjo liikkui varovasti puiden välissä, hän ei tahtonut herättää nimetöntä pahaa joka saattoi vaania missä tahansa. Yhä harvemmaksi käyvä metsä sai olon tuntumaan alastomalta, sillä varjo oli tottunut sulautumaan mustarunkoisiin puihin ja vaeltelemaan niiden välissä niin ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Lämmin maa hidasti Mallan askelia, se oli hyvin erilaista kuin muualla metsässä, missä maa oli kylmää ja kosteaa. Malla halusi pysähtyä tunnustelemaan lämmintä multaa ja pudonneita oksia jalkojensa alla, hän kaiveli maata varpaillaan ja kumartui koskettelemaan sitä sormillaan. Sitten hän äkisti lopetti muistaessaan nimettömän pahan ja palasi varovaiseen etenemistahtiinsa. Pian hän näki edessään oudon rykelmän puita, jotka kasvoivat kaikki kiinni toisissaan kuin suojamuuri. Malla katsoi ympärilleen, näkemättä ketään liikkumassa harvassa kasvavien puiden seassa. Hänen sydämensä pamppaili ja varovaisin, pienin askelin hän eteni puumuuria kohti, tuntien miten lämpö hänen jalkojensa alla väreili kuin vesi. Lämpö toi jälleen Mallan mieleen muistoja, yhtä äkkiarvaamatta kuin joenuomassa. Hän pysähtyi ja kuuli puumuurin takaa sekavana melodiana ääniä, naurua ja puhetta, itkua ja syviä, raskaita huokauksia.

***

”Äitisi pitäisi somistaa sinut linnan sijaan, rumilus!”
”Tiesitkö että olet yhtä ruma kuin seppeelesi kuihtuneet kukat?”
”Piste sille joka osuu päähän, kymmenen sille joka saa hänet kompastumaan omiin jalkoihinsa!”

***

”Ystäväni ovat minulle kuin perheenjäseniä, en koskaan jättäisi tai satuttaisi heitä. Sinä olet minun ystäväni ja osa perhettäni.”
”Minulla on nyt kiire, ehkä joskus toiste?”

***

”Parhaita ystäviä ikuisesti, eikö?”
”Emme voi enää olla ystäviä jos lähdet. Tuolla on ehkä valoa, mutta minä annan sinulle enemmän.”
”Haluan että teemme sen yhdessä, että teemme kaiken yhdessä. Minä olen sinä.”
”Olin sinulle ystävällinen ja jätit minut?”

***

”En ole kahteen viikkoon rakastanut sinua. Yritin kertoa, mutten vain uskaltanut. En tahdo satuttaa sinua.”

***
Malla hätkähti kuin olisi herännyt transsista, hän tunsi olonsa oudon kevyeksi. Kauempaa puiden välistä kajasti merkillinen, kultainen valo ja enempää ajattelematta Malla livahti puumuurin suojiin. Siellä lämpö ei enää tuntunut vain maassa, sitä oli nyt myös ilmassa ja se tuntui varjosta hyvin kummalliselta. Puut hänen ympärilleen muuttuivat kauempana ensin vaaleanharmaiksi ja sitten punaruskeiksi, maassa ei ollut vain kuivuneita oksia vaan myös lehtiä. Malla vilkuili olkansa ylitse, uskaltamatta edetä ennen kuin näki kultaisen valon uudelleen. Se ilmestyi kauemmas ohuena, pystysuorana juovana, levittäytyi sivuille kuin avattu kirja, pysyi hetken aloillaan ja katosi sitten. Varjo nielaisi epävarmuuttaan edetä. Hän katsoi taakseen muttei nähnyt ketään. Jalat lähtivät jälleen liikkeelle, varovasti. Malla tunsi kummallisen tunteen sisässään, kuin hänellä olisi ollut kiire tapaamaan jotakuta. Sillä tavallako nimetön pelko houkutteli luokseen? Oliko se lumonnut hänet? Varjo pudisti rajusti päätään ja kiiruhti yhä pidemmälle puiden suojiin, hänen sisässään paloi nyt sietämätön halu saada tietää mitä oli tekeillä. Lehdet rapisivat hänen jaloissaan, rapina muuttui kahinaksi ja muistutti aaltojen kohinaa, ääntä jonka Malla oli kuullut viimeksi niin kauan sitten, että uskoi unohtaneensa sen. Maa oli lämmin kuin merivesi keskikesällä ja ilmassa tuoksui lämpö, pihkaiset puut ja kukat. Muisto heräsi varjon sisällä, muisto jostain, mille Malla ei osannut antaa nimeä ja se ahdisti häntä, hän tunsi pakahtuvansa tunteeseen.

Vastaan tuli seinä. Korkea, pystysuora kiviseinä, jonka keskellä oli kapea halkeama ja halkeamasta loisti valkoinen valo. Valo ei tunkeutunut ulos halkeamasta, mutta se syleili Mallan kasvoja, kuin kutsuen varjoa luokseen. Oliko se nimetön pelko? Siinä kapeassa halkeamassa, kummallisen hohteen keskelläkö se asui? Mallan sydän jyskytti, hän kuuli jyskytyksen voimakkaana korvissaan kuin se olisi ollut metsän ainoa ääni. Nyt kun hän sitä tarkemmin ajatteli, pelko tosiaan oli läsnä. Ei kaikennielevänä pimeytenä hänen takanaan, vaan jossain alitajunnassa muistuttamassa, miten tuhoisat seuraukset riskinotolla voisi olla. Malla nielaisi tyhjää ja ojensi kättään, tummanharmaat sormet vapisivat. Valo otti kiinni sormenpäistä ja pienen hetken Mallasta tuntui kuin joku olisi vetäissyt hänet halkeaman sisään. Valo peitti kaiken varjon ympäriltä, jäljelle jäi puhdas, kirkas valkeus, jonka keskellä seisoi yksinäinen Malla, sydän jyskyttäen ja koko pieni keho vapisten.

”Malla...”

Varjo hätkähti kuullessaan oman äänensä kaukaa. Ääni oli ystävällinen ja kutsui häntä kuin vanha ystävä, mutta Malla ei ollut tunnistaa sitä omakseen. Hän lähti kulkemaan eteenpäin ympäröivässä hiljaisuudessa, katsellen ympärilleen vaikkei muuta nähnytkään kuin valkoista.

”Puhu, Malla”, vieras ääni sanoi hetken kuluttua uudelleen ja Mallan sydän jätti pari lyöntiä välistä, ”Puhu.”

”Minua pelottaa”, Malla sai sanotuksi, hän tunsi itsensä hölmöksi puhuessaan jollekin näkymättömälle, ”Oletko sinä nimetön pelko? Vai... oletko sinä minä?”

Ääni ei vastannut Mallan kysymykseen ja varjo huokaisi vapisten. Yhtäkkiä, hän halusi puhua.

”Minusta tuntuu että olen oikeassa paikassa. Se on hölmöä, koska en lähtenyt etsimään mitään, enkä tiennyt että tällainen paikka on. Tunne on kuitenkin vahva."

Ääni pysyi vaiti. Malla otti muutaman askeleen eteenpäin ja mietti samalla ankarasti miten saisi sanat suustaan. Sydämen lyönnit tuntuivat pakottavan sanoja kohti huulia.

”Näin tänään sillalla miehen, joka muistutti minua onnesta, tunteesta joka kaikilla varjoilla on ollut ennen varjoksi muuttumista. En pitkään muistanut miten kadotin oman onneni, minulle kerrottiin ettei sitä varjona enää tarvitsisi muistaa ja että niin olisi hyvä. Mutta sen miehen nähtyäni minä kuljin tänne, yksin. Yksin ollessani muistin mikä minut teki joskus onnettomaksi, mikä minut toi metsään ja teki minusta varjon. Minä muistin häpeän, hylätyksi tulemisen tunteen ja haihtuvan rakkauden tuoman epätoivon. Kumma kyllä, muistin samalla myös häivähdyksen onnestani, pieniä katoavia sanoja, jotka hetkeksi tekivät minut onnelliseksi. Muistin, miltä se tuntuu."

Malla ei edelleenkään saanut vastausta, joten hän jatkoi hidasta etenemistään kohti kirkkaammaksi muuttuvaa valoa. Kummallinen lämpö ei enää ollutkaan kummallista, vaan turvallista, tuttua ja rauhoittavaa. Malla muisti. Hän muisti kaiken. Kyynel vierähti hänen poskelleen.

"Sano se, Malla", ääni kuiskasi ja Malla tunsi näkymättömän käden poskellaan, "Olet valmis."

Kyyneleet tipahtelivat valkeuteen Mallan jalkojen alla, niitä tuli ensin yksittäisinä pisaroina ja sitten virtana, joka mursi padot ja nielaisi pimeyden alleen. Varjo kohotti kasvonsa ja katsoi Valoa. Hän katsoi itseään.

"Minä olen onnellinen."

Tuulen puuska, kuin äänekäs huokaus kulki Mallan ylitse ja varjo kohotti käsiä suojakseen. Silloin hän näki, miten vaaleanharmaa väri lohkeili ja putoili hänen iholtaan kuin lehdet syksyllä puista. Alta paljastui vaaleus, joka oli säteilevä ja kirkas kuin kevään ensimmäisissä lehdissä, puhdas kuin vesi vuoripuroissa. Synkkyys pakeni hiuksista valon pois ajamana ja palautti Mallalle tämän kultaisen hiuskruunun, silmät muistivat sinisen taivaan ja hätistivät tiehensä kauan jatkuneen myrskyn. Viimeinen, tummanharmaa pala putosi äänettömänä tyhjyyteen ja Malla katseli käsiään kuin olisi pidellyt niissä jotain suunnattoman arvokasta. Sitten hän huomasi valon himmenevän, ei täysin, mutta sen verran, että edessäpäin erottui halkeama, samanlainen josta Malla oli astunut sisään. Hän juoksi, askelista ei ensin kuulunut ääntäkään mutta sitten ne muuttuivat kahinaksi ruohikossa, joka kutitteli jalkapohjia ja varpaita. Malla näki sinisen taivaan ja huokaisi äänekkäästi seisahtuessaan halkeaman suulle. Hänen eteensä levittäytyi valkoinen kukkameri, joka jatkui pitkälle horisonttiin, kunnes vastaan tulivat päivänvalossa sinertävät vuoret. Vasemmalle jäi kuohuva meri, joka auringossa kimmelsi ja jonka laineille syntyi valkeita vaahtopäitä. Malla tunsin kukkien makean, ja meren suolaisen tuoksun sekoittuvan toisiinsa ja hän hengitti sitä kaikkea sisäänsä suljetuin silmin. Hän muisti kokemansa pahan, kaikennielevän häpeän, pelon ja yksinäisyyden. Muisti, muttei pelännyt.

Malla avasi silmänsä ja katsoi kahta kiveä jotka oli ottanut esille taskustaan. Ne olivat molemmat sileitä.

Tuntematon uhka - sosiaalisten tilanteiden pelosta

"En tiedä."

Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun mietin, millä sanoilla tämän blogimerkinnän alottaisin. Oikeastaan ne sanat kuvaavat nyt käsittelemääni aihetta melko hyvin, omalla kohdallani ainakin. Se ei ole yksiselitteistä, muttei sitä välttämättä osaa selittää useammallakaan lauseella. En tiedä miten sen selittäisin. Yrittäkää siis pysyä mukana, kun analysoin yhtä suurimmista peloistani teille. Ehkä joku sielunsisko tai -veli tunnistaa tästä itsensä?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen sitä mieltä, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni juuret ovat lapsuudessani. Minulla oli naapurustossa paljon ystäviä ja ihan kaikenikäiset lapset pyörivät kanssani samoissa piireissä, pelkoni ei silloin liittynyt uusien ihmiskontaktejen luomiseen. Se liittyi virheiden tekemiseen. Meillä vanhemmat kehottivat ja kehottavat edelleen tekemään parhaansa, mikä on toki hyvä ja tärkeä neuvo. Kun koulusta sitten toi pieleen menneitä kokeita, vanhemmat saattoivat joskus jopa kysyä teinkö mielestäni parhaani. Niin, teinkö? Ei minua pelottanut vastata kieltävästi, mutten ollut varma oliko se oikea vastaus. En tiennyt olinko tehnyt parhaani. Mitä jos en ollut? Oliko se huono asia? Pitikö sitä hävetä jos kokeessa oli vaikka stressannut niin paljon, että vastaukset olivat siksi vääriä? Kun allekirjoituksia kokeisiin ei enää tarvinnut pyytää, en tahtonut näyttää niitä vanhemmilleni, ellen saanut seiskaa parempaa numeroa. Hävetti olla huono, koska ei voinut varmuudella sanoa tehneensä parhaansa. Hävetti sanoa, etten ehkä tällä kertaa pistänyt parastani. Ja mitä jos pistinkin, ja tulos oli silti kehno?

Monelle on varmasti jo tässä vaiheessa ilmennyt, ettei syy välttämättä ole siinä joka puhuu, vaan (myös) siinä joka ajattelee. Minulla on tapana ylianalysoida tilanteita ja toisten sanoja ja tekoja. Viedä mielessäni pidemmälle sitä, mitä toinen tekee tai sanoo. Kun virheilleni naurettiin koulussa, vaikkapa sille että sanoin jonkin sanan esitelmäni aikana väärin, uskoin naurun kohdistuvan minuun ihmisenä, sen sijaan että olisin ajatellut naurun kohdistuvan siihen miten hassulta väärin lausumani sana kuulosti. Nauru oli hyökkäys minun henkilökohtaiselle turva-alueelleni, viesti siitä että minun on kärsittävä virheestäni. Pian kavereiden hyväntahtoinenkin hihitys hassulle sanojen sotkeutumiselle saattoi tuntua pahalta. Hävetti mokata.

Virheiden tekeminen pelotti (ja pelottaa välillä edelleen) myös siksi, että huomasin sen joskus ärsyttävän esimerkiksi opettajia. Olen aina ollut hidas oppija, niin autokoulussa kuin koulun käsityötunnillakin. Joskus samojen virheiden toistuessa opettajat saattoivat ärähtääkin, että miten jokin asia voi olla niin vaikea tehdä oikein. Vastaus on, että totta kai voi olla, koska ihmiset oppivat eri tahtia, mutta selittäkää se herkälle lapselle. Herkälle lapselle joka kantaa helposti syyllisyyttä hitaudestaan ja pienistäkin virheistään.

Myöhemmin mukaan tullut ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta on voimakkaasti kytköksissä mokaamisen ja virheiden tekemisen pelkoon. Oikeasti kohtalokkaiden virheiden tekeminen on tuonut lisää painoarvoa pienillekin mokille, ne tuntuvat paljon suuremmilta kuin mitä oikeasti ovat. Pelkotilanteessa tuntuu, ettei minulla ole varaa, lupaa tai oikeutta tehdä väärin, tai pilaan kaiken. Olen varma siitä, että juuri se kompastumiseni portaissa tai hermostunut jännityskikatukseni saa ihmiset pyörittelemään silmiään häpeästä ja ajattelemaan "ei jatkoon".

Kysyttäessä en kuitenkaan välttämättä osaa kertoa, mikä minua uusien ihmisten tapaamisessa pelottaa. Osaan sanoa, että pelkään nolaavani itseni, mutten antaa esimerkkiä siitä, mikä on se nolo tilanne, joka minua pelottaa. Tiedän, että pelkään, mutten oikein ole varma, mitä. Se, että ajattelen pelkoni absurdiksi ja aiheettomaksi, ei ole vastalääke, päinvastoin. Paineita lisää tuntuvasti se, että ajattelen pelkääväni turhan takia ja olevani "vähän hassu" kun pelkään. Jos olen valmiiksi jo niin nolo ja outo, miksi sitä pitää pahentaa sosiaalisessa tilanteessa?

Luullakseni ongelman ydin omalla kohdallani on se, miten tietoinen olen itsestäni. Siitä miten puhun, miten pukeudun, miten teen asioita tai elehdin. Jos jään pitkäksi aikaa takeltelemaan sanoissani, poskia alkaa välittömästi kuumottaa. Jos naurunpyrskähdyksen mukana suusta sattuu lentämään sylkitippa, sama juttu. Puhuminen liian nopeasti ja innokkaasti, huonosti laitetut hiukset... kaikkien kohdalla sama juttu. Uskon, että ihmiset arvioivat minussa kaikkia niitä asioita, "virheitä", joihin itse kiinnitän välittömästi huomiota.

Myöhemmin kuulen, ettei toinen osapuoli ole edes huomannut minun sössöttäneen. Hän kehaisee että olen hyvää seuraa ja ilmaisee aidon kiinnostuksensa tavata uudelleen. Kuolettava häpeän tunne väistyy hetkeksi taka-alalle mielestäni. Olen voittaja, haista sosiaalisten tilanteiden pelko pitkä P!

Surkuhupaisan pelostani tekee se, että tiedostan useimpien sosiaalisten tilanteiden olevan vaarattomia. Siksi en tiedä, miten kuvailisin tilanteisiin liittyvää pelon tunnetta. Ammattiauttajat määrittelevät sen usein niin, että se on oikea, mutta tulee esille vääränlaisessa tilanteessa. Ihminen valmistautuu pakenemaan tai taistelemaan henkensä edestä, vaikkei tällaiselle alkukantaiselle vietille ole tarvetta. Pää tyhjenee rationaalisista ajatuksista, jäljelle jää vain valmius juosta. Omalla kohdallani halu paeta on aina taistelutahtoa suurempi sosiaalisten tilanteiden pelosta puhuttaessa. Hoen ääneen tai ääneti etten halua, en uskalla, en kykene. Miksi ottaa se riski että "kuolee", kun voi perääntyä? Eniten nykyään jännitän sellaisten ihmisten tapaamista, joihin olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa paremmin. Juuri niissä tilanteissa ylianalysoin käytöstäni ja mielestäni  nolojen sutkautusten jälkeen iskee välittömästi "voi ei" -paniikki. Paine hyvän ensivaikutelman luomisesta on omalla kohdallani ihan suunnaton. Jälkeepäin saatan pyydellä hyvinkin hartaasti anteeksi "outoa, rasittavaa ja noloa" käytöstäni. Yleensä totuus on se, ettei kukaan ole huomannut mitään sellaista.

Helpottavinta ja samalla vaikeinta on kertoa sosiaalisten tilanteiden pelostaan sille toiselle osapuolelle. Vaikka suurin osa ihmisistä reagoi asiaan hyvin ja kiittää minua siitä että kerroin, on aina olemassa se riski, ettei toinen ymmärräkään. Minullekin on sanottu että pelkoni on outo. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä: arvatkaa kuinka monesti olen toivonut olevani "normaali" ja eläväni ilman sosiaalisten tilanteiden pelkoa?

Aika monta.

Saaga -sarjan osa III: Näkki

Kolmansista Saaga-kuvauksista onkin vierähtänyt jo viikko, huh! Blogiin on kuvauksista pitänyt kirjottaa jo useampaan otteeseen aiemmin, mutta elämä on tapahtunut, ja se on ollut esteenä merkinnän kirjoittamiselle. Näin yön syleilyssä ajattelin lopulta kirjoitella muutaman sanan kuvauksista, jotka olivat fyysisesti kärsimystä, henkisesti mielenkiintoinen kokemus.

Näkki on yksi tämän sarjan hahmoista, jonka kuvaamista odotin aivan erityisen innokkaana. En oikein osaa sanoa tähän mitään kovin syvällistä syytä, satun vain tykkäämään tuosta vetten pirusta, joka lumoaa ihmiset luokseen ja sitten hukuttaa nämä synkkiin vesiin. Jotain kammottavan hienoa siinä on. Malliksi kuvauksiin ilmoittautui Iina, jonka kanssa olen muutaman kerran aiemmin työskennellyt cosplayvalokuvauksen merkeissä. Iinasta ei välttämättä tule heti ensimmäisellä vilkaisulla mieleen Näkki, sellainen pienikokoinen, sievä tyttö jonka kasvot ovat enemmän suloisen kauniit kuin ilkikuriset. Näkki on myös useammin kuvattu tarinoissa mieheksi kuin naiseksi, mutten nähnyt sitä mitenkään esteenä, kuten en myöskään Iinan ulkonäköä; miksei Näkki voisi olla pienikokoinen nainen, jonka hämäävän ulkokuoren taakse kätkeytyy juuri se vetten piru?

Tällä kertaa mukana oli myös maskeeraaja, ihanainen Emmi, jonka meikkejä olin jo aikaisemmin tutkaillut sillä silmällä että nuo taidot tarvitsen vielä käyttööni. Emmi oli onneksi oikein mielellään lähdössä mukaan projektiin ja loihtikin Iinalle varsin Näkkimäisen meikin. Mustan peruukin päähän kiskaistuaan Iina muuntuikin yks kaks yllättäen petollisen kauniiksi vetten valtiattareksi ja olin aika tyytyväinen huomatessani, ettei mallivalintani ollut mennyt metsään päinkään. Edessäni oli Näkki.

Olin alusta saakka ehdoton sen suhteen, että haluan kuvata Näkkiä melkeinpä ilman rihman kiertämää, vaikka kuvaukset toteutettaisiinkin kesän jälkeen. Ilma oli kuitenkin yllättävän lämmin eikä Iina valittanut missään vaiheessa kylmyydestä, vaikka uitin tätä viileässä purossa ja istutin kylmille, kosteille kiville. Melkein hävettää ajatella että itse vinguin, kun kumisaappaistani löytyi reikä ja vesi tulvi sisään, kastellen housun lahkeetkin polvia myöten. Iina, ja myös assarina toiminut Emmi olivat todellisia uskalikkoja loikkiessaan kylmässä purossa ilman ensimmäistäkään valituksen sanaa, sellaisten ihmisten kanssa on ilo työskennellä.

Kun kävin kuvia läpi kuvausten jälkeen, mieleeni putkahti ajatus siitä, että tässä voisi hyvin olla Näkin tytär. Vetten pirun viettelevä lapsonen, jolle on leikkiä hukuttaa lapsia ja aikuisia puroon, painaa näitten päitä veden varaan ja katsella miten räpistely hidastuu ja lopulta lakkaa kokonaan... soittimekseen olento on valinnut kantelen, jonka kieliltä ilmaan irtoilevaa melodiaa on vaikeaa vastustaa.

Saaga -sarjan osa II: Tonttu

Eilen oli Saaga -kuvasarjan toiset kuvaukset. Kolmen ja puolen tunnin yöunilla kuvauksiin lähteminen oli ensin vähintäänkin arveluttava ajatus, mutta lopulta olin kuitenkin niin innoissani, ettei
vähäisistä yöunista ollut haittaa. Mallina oli tällä kertaa ihana Ida (huomatkaa yhden kirjaimen ero edellisten kuvausten Iidaan c;) ja eläinmallina ihastuttava nelijalkainen Helkku, jonka ystäväni Emma luovutti käyttöön kuvausten ajaksi. Kiitos vielä tälle kaksikolle että olitte mukana projektissa! ♥

Eläimen kanssa kuvaamisessa todella on aina omat haasteensa, varsinkin niinkin ison eläimen kuin hevosen. Laukaisijaa on osattava painaa juuri oikealla sekunnilla eikä sekuntia myöhemmin, muuten täydellinen hetki voi mennä ohitse. Tässä on minulla vielä paljon harjoittelemista ja samalla tekosyy käydä häiritsemässä Emmaa ja tämän hevosystäviä useamminkin c;

Olentona oli tällä kertaa tonttu, luonnossa vaelteleva lakkipää joka pitää huolen siitä ettei luonnon ikivanhaa rauhaa häiritä. Halusin kuvauksiin mukaan hevosen ilmentämään tonttujen hyvää suhdetta luontoon ja mielestäni tämä suhde korostuu ihan erityisen hyvin muutamassa kuvassa. Tonttu ja hevonen tarkkailevat ympäristöään kaksikkona, työparina, joka havaitsee yhdenkin lehden putoamisen puusta. He näkevät ja kuulevat kaiken sen mitä ihmiset eivät. Mitä ääniä kuulet näitä kuvia katsoessa?

Seuraavat kuvaukset on tarkoitus järjestää kahden viikon päästä, jolloin olentona on Näkki. Millaisia odotuksia teillä on?

Saaga -sarjan esittely ja osa I - Niittykeijut

Suomessa kesä tuli poikkeuksellisen myöhään tänä vuonna, viimeiset pari viikkoa on nautittu niistä lämpötiloista joita odotettiin heinäkuussa, ja vasta nyt sää on alkanut viiletä syksyisiin lukemiin. Mietin, mahdoinko aloittaa taruhahmo-projektin hieman liian myöhään, varsinkin kun valitsin aloitushahmoiksi keijukaiset, mutta onneksi sää oli yllättävän suopea ja lämmin. Ajatus projektista oli ollut olemassa jo pitkään, mutten oikein malttanut päästä ajatusta pidemmälle. Lopulta tänä kesänä ideoita alkoi tulla enemmän, projekti sai nimekseen "Saaga" ja tunnelman halusin olevan ajaton, myyttinen ja mystinen; sellainen että katsoja voi kuvia tutkiessaan kuulla ääniä kuiskuttelusta ja lintujen laulusta kavioiden kopinaan ja puron solinaan. Myytit ja kansantarut ovat suuresti lähellä allekirjoittaneen sydäntä ja sitä haluan tuoda esiin myös tämän kuvasarjan kuvilla, joissa esiintyvät erilaiset, salaperäiset olennot. Erityisesti minua ovat inspiroineet pohjoismaalaiset kansantarut ja suomalainen luonto karuudessaan ja kauneudessaan. 

Ensimmäisinä olentoina halusin kuvata keijukaisia, siroja niittyjen ja metsien kaunottaria tarkkailemassa ympäristöään ja hihittelemässä omassa salaisessa paikassaan. Malleiksi valikoituivat koulukaverini Kaija ja tämän ystävä Iida, täydelliset keijukaiset joista kuvissa tuli juuri niitä salaperäisiä olentoja, joista vanhat tarinat ja uskomukset kertovat. Varsinaista tarinaa minulla ei ollut mielessäni tälle kuvasarjalle, mutta halusin näyttää niillä keijukaistyttöjen välillä vallitsevaa ystävyyttä, liittoa joka on syntynyt naurusta ja ilosta.

Erityiskiitokset assistenteille Ainolle ja Idalle, jotka pitivät tunnelmaa yllä ja hyvää huolta malleista c: