Kun elämä tuli kylään

Aurinko on paistanut jo pitkään, kirkkaasti ja lämmittävästi. Kevät on tulossa, enkä voisi olla iloisempi, tarvitsen tätä valoa ja lämpöä voidakseni hyvin. Tänään aurinko tuntui kuitenkin ihan erityiseltä, kirkkaammalta ja lämpimämmältä. Annoin leveän hymyn keikkua huulillani, vaikka se varmasti hölmöltä näyttikin ohikulkijoiden silmissä. Kaksi vuotta sitten tänä samana päivänä muutuin Menninkäisestä Päivänsäteeksi ja tervehdin elämää, joka oli kituvasta kipinästä muuttunut takaisin lämmittäväksi liekiksi. 

Vielä neljä vuotta sitten näihin samoihn aikoihin olin todella poissaoleva, enkä uskonut että kipu koskaan hellittäisi. Rakkaus ei tuntunut enää rakkaudelta, elämässäni olevaa ystävyyttä en olisi ehkä kutsunut ystävyydeksi jos olisin tiennyt paremmin. En opiskellut, tehnyt töitä tai mitään muutakaan sellaista, missä olisin voinut kehittyä valtavia harppauksia ja tuntea onnistumisen riemua. Elin tiimalasin keskikohdassa, siinä ahtaimmassa välikössä ja hukuin päälleni satavaan hiekkaan, joka ryöppysi päälleni ensin yhdestä, sitten toisesta suunnasta. Hiekan mukana ohitseni valuivat kaikki ne mahdollisuudet, joihin olisin voinut tarttua, mutta joille käänsin selkäni. Ahtaassa raossa elimme vain minä ja ahdistukseni, joka uskotteli minulle, etten voisi koskaan enää olla onnellinen tai elää unelmiani, jotka olin jo unohtanut. Enkä muuten yritä olla mitenkään taiteellinen tai romantisoida ahdistusta kun puhun siitä kuin fyysisestä olennosta, siltä se nimittäin tuntuu. Ainakin minulle se tuntui siltä, kuin mukanani olisi kaiken aikaa ollut synkkä kumppani, joka lukee minulle listaa heikkouksistani ja aloittaa lukemisen alusta listan loppuun päästyään. 

Vettä myllyyn lisäsivät kolmen vuoden aikana hitaasti paisuva itsetuhoisuus ja itseinho, joista jälkimmäisen kanssa taistelen välillä vieläkin, paljon harvemmin onneksi. Itsetuhoisuus kehittyi vähitellen, alkaen ensin viiltelynä. En vieläkään tiedä mitä viiltelystä varsinaisesti sain, sillä hyvältä se ei todellakaan tuntunut, haavat turposivat ja niitä kirveli useamman päivän, ranteet olivat pitkiä aikoja kosketusarkoina. Muistan vain omituisen rauhan joka kipuun liittyi ja jälkijunassa tulleen tyytyväisyden, kun olin onnistunut rankaisemaan itseäni. Uskoin ansainneeni kaiken mahdollisen kärsimyksen, ja sen uskomuksen seurauksena yritin myöhemmin myös toistuvasti päättää päiväni, milloin seisoin parvekkeen reunalla valmiina hyppäämään, milloin pidin päätäni veden alla kunnes tajuntani alkoi hämärtyä. Lääkärille sanoin epäonnistuneen itsemurhayrityksen tuntuvan siltä että "olen heikko kun en pysty tappamaan itseäni". 

Masennus oli monen tekijän summa, ei vain huonojen ihmissuhteiden. Taustaan kuului erittäin vahvasti koulukiusaus, joiden aiheuttamia traumoja ja epävarmuuden tunteita en ollut koskaan päässyt kunnolla korjaamaan, Rankan abiturienttikevään jälkeen kaikki stressini purkautui ulos ja tiivistyi masennukseksi, jota maustettiin vähitellen sairaiksi muuttuvilla ihmissuhteilla. Vasta näin jälkeepäin olen kunnolla ymmärtänyt, että eräässä ihmissuhteessa minua käytettiin hyväksi, törkeästi. En voi toivoa koskaan kellekään samanlaista kokemusta, sillä se todella särkee itsetunnon ja luo ihmiselle itsestään niin ruman kuvan, että sen katsominen on henkistä kidutusta pahimmillaan. 

Parantuminen vaati vaikeita tekoja. Oli irtauduttava hankalista suhteista, elämää hallinneista, pahaa tekevistä rutiineista. Itselleni yksi vaikeimmista asioista oli myöntää lääkärille, millaisessa tilassa olen, se tuntui nololta ja liian henkilökohtaiselta asialta vieraalle ihmiselle kerrottavaksi. Masennuslääkkeiden aloittaminen oli toinen vaikea asia, pillereiden nappaaminen ei tuntunut itselleni minkäänlaiselta parannuskeinolta, vaan enemmänkin pahan olon pitkittämiseltä. Lopulta pääsin kuitenkin psykiatrin puheille ja samalla huomasin menettäneeni sydämeni ihmiselle, joka täysin arvaamattomasta suunnasta käveli elämääni. Lämpimät tunteet olivat onneksi molemminpuoliset.

Parantumisprosessiani vauhditti kaikkein eniten oma haluni parantua ja päästä pois synkistä vesistä. Hiljalleen vedet alkoivatkin kirkastua, ihan kuten mielenikin, ja jalkojeni alla näkyi valkoinen hiekkapohja, johon jalkani ylettyivät. Kun talvi kääntyi kevääseen ja päivät alkoivat pidentyä, aloin huomaamattani hymyillä joka päivä töihin kävellessäni. Rakas miesystäväni, tukijoistani kaikkein kärsivällisin ja turvallisin sai kuulla ensimmäisenä sanat, joita en ollut lausunut moneen vuoteen. Makasin hänen sylissään ja itkin silmäni turvoksiin sanottuani ääneen "olen onnellinen". 

17.3.2013 klo 15:00 astuin työharjoittelupaikkani ovista ulos. Se oli viimeinen päivä siinä paikassa, kuusi kuukautta oli töitä takana. Aurinko paistoi, lumi suli ja räystäät tiputtivat vettä. Minä hymyilin. Elämä sanoi minulle kainosti hymyillen "hei". Sen päivän jälkeen kasvatin itselleni vahvat ja kauniit siivet, jotka kerran olivat murtuneet. Kävin Metropolian Ammattikorkeakoulussa pääsykokeissa, pääsin toiseen vaiheeseen yli kahdestasadasta hakijasta, kymmenen parhaan joukkoon. Pääsin Omnian Ammattikouluun opiskelemaan media-assistentiksi. Olen seurustellut miesystäväni kanssa pian 2 ja puoli vuotta. Ympärilläni on ihania ystäviä ja kauniita hymyjä. Valokuvaamisesta on tullut intohimoni ja työskentelen edelleen kirjailijan urani eteen. Valmistun toukokuussa. 

 

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joskus puristelen masuani ja ajattelen olevani pulska. On asioita joita on edelleen vaikea käsitellä. Kaikki näyttää kuitenkin jo huomattavasti kauniimmalta.

Ilta on tyyni. Olen elossa.

Titaaneja...!

Blogissa on taas vietetty melkoista hiljaiseloa paristakin syystä. En voi väittää, että itseäni ainakaan isnpiroisi kuvaaminen tai kirjoittaminen harmaina, ankeina päivinä joina tekisi lähinnä mieli pysyä peiton alla ja laahustaa pyjamassa paikasta toiseen. Onneksi loppuviikosta hieman selkeni ja tälläkin hetkellä ihailen aurinkoista, lämmintä kevätsäätä. 

Twitter-tiliäni seuraavat varmaan tietävätkin, että olen kevään aikana etsiskellyt cosplay-harrastajia malleiksi itselleni. Yukiconin aikoihin tajusin, miten paljon oikeastaan nautin cosplay-kuvaamisesta, mutten ollut juuri muita pukuilijoita päässyt kuvaamaan kuin itseäni. Nyt mallikseni kuitenkin lähti iki-ihana kaverini Aino. Hahmoksi oltiin jo aiemmin päätetty Shingeki no Kyojin (Attack on Titan) sarjan Erwin Smith ja kuvauspaikaksi Suomenlinna. En ole titaanianimeen- tai mangaan itse tutustunut, mutta sen verran kuvia ja gifejä olen siitä nähnyt, että tiesin Suomenlinnan olevan ihanteellinen kuvauspaikka juuri kyseisen sarjan hahmolle. 

Lauantaiksi oli ensin muutaman päivän ajan luvattu puolipilvistä säätä, mikä on tietenkin aina ihanteellinen kuvaamisen kannalta. Kävi kuitenkin niin, että löysimme itsemme pilvisestä, koleasta ja hieman tihkusateisesta säästä. Kuvaamisen kannalta siinä ei ollut mitään muuta huonoa kuin totaalinen jäätyminen ensimmäisten kuvien aikana. Korkealla kukkulalla aivan merenrannalla tuuli niin kovaa että Aino-paran silmät alkoivat vuotaa, molempien nenistä puhumattakaan. Viitan liehuminen osoittautui myös ongelmallisemmaksi kuin oli tarkoitus ja saatiin ihan hyvät naurut kun kangas takerui Ainoon vähän turhankin innokkaasti (tästä ei valitettavasti ole kuvallista todistusainestoa...!).

Siirryttiin aika nopeasti pois kukkulalta linnoituksen raunioihin kuvaamaan ja lämmettiin melkein välittömästi kun päästiin alas tuuliselta kukkulalta. Turisteja ja retkeilijöitä ei pahemmin osunut paikalle ihmettelemään tilannetta, parhaiten mieleen jäivät japanilaiset turistit jotka virnuillen seurasivat kuvauksia meidät ohittaessaan. 

Pakko muuten kehaista Ainoa luontevuudesta mallina! Poseeraukset olivat luonnollisia, toimivia ja kauniita, hahmolle sopivia. "Leukaa pikkuisen alas" -tyylisiä ohjeita ei siis juurikaan tarvinnut antaa, mikä oli tietenkin ihan hyvä juttu. Ohessa otoksia, joihin olin ihan erityisen tyytyväinen, joku näistä saattaa lähteä huhtikuussa järjestettävän Popcult-tapahtuman photoshoot-kisaan (?). Mikä on miellyttää juuri sun silmää? c: