Herra Tossavainen

Ihan pienestä asti mulla on ollut läjäpäin pehmoleluja. Ei vaan siksi että ne on söpöjä, vaan myös siksi, että niiden sekaan on mukava käpertyä ennen nukkumaanmenoa. Ala-asteikäisenä mä järjestin kaikki mun pehmolelut aina samaan sängyn nurkkaan, tyynyn viereen ja siinä ne piti seuraa. Oli delfiini, oranki, pienempi pehmoapina, muutama pikkuinen virtahepo ja koiria muutama erilainen. Jotkut pehmoleluista pääsivät osallistumaan koulun lelupäiviin, toisille suotiin unikaverin titteli pitkillä ja lyhyemmillä matkoilla pois kotoa. Nykyään moni pehmolelu on sisustuselementti, koristetyynyn kaveri päiväpeiton päällä tai söpö tervehtijä kirjahyllyssä. Myönnän tosin, että joskus kaupassa leluosaston läpi kävellessä tulee ihan tarkoituksella halattua muutamaa laatikossa olevaa pehmoeläintä. Ihan vaan ettei ne olis yksin ja huomiotta koko päivää. 

Jo pidemmän aikaa mun on ollut tarkoitus kirjoitella mun rakkaimmasta pehmolelukaverista. 

Tässä on herra Tossavainen.

Herra Tossavainen tuli mun elämään Korkeasaaren eläintarhan myymälästä. Mä olin silloin alle vuoden, mutta kaikista kertomuksista ja varhaisista muistoista päätellen meistä tuli aika nopeasti hyviä ystäviä. Me mentiin yhdessä päivähoitoon, päiväunille, mummille yökylään, ja taidettiin mennä joskus kouluunkin kun oli lelupäivä. Jossain vaiheessa kävi kai kuitenkin niin, että herra Tossavainen unohtui useammaksi vuodeksi, kun sen tilalle tuli muita pehmoleluja, muunmuassa Oona Oranki, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa tähän merkintään. Tossavainen istui silti aika arvokkaana muiden pehmolelujen seassa, sen sijaan että olisi kateellisena kadonnut vaatehuoneeseen tai jonkin lelulaatikon pohjalle pölyttymään. Joskus se meni toki piiloon, mutta niin varmaan kaikki mun pehmolelut meni jossain vaiheessa. Kai nekin tarttee omaa aikaa joskus, onhan se työlästä olla halattavana ja jäädä unissaan kierivän ja pyörivän omistajan alle.

Yläpuolella oleva, hienosti instagram-suodattimilla muokattu kuva on illalta, joka tais olla joskus viime vuoden alkuvaiheilla. Ilta oli tosi huono, olin yksin ihan yömyöhään saakka kotona ja olo oli muutenkin kurja. Itkua tihrustaessa silmiin osui muuton jäljiltä sängyllä makaava herra Tossavainen. Mä en ollut halannut mitään pehmolelua kunnolla varmaan vuosiin, ja jos olinkin, niin helvettiin ne halaukset - herra Tossavaisen halaaminen oli parasta. Mua alkoi itkettää ihan pelkästään siitä helpotuksesta, jota kuluneen, ikivanhan pehmoapinan halaaminen toi. Mulla oli oikeasti pieni olo, ihan kuin halaushetkellä mä olisin kutistunut 4-vuotiaaksi pikku-Eveksi joka itkee päivähoitoon menemistä. Mä itkin ja itkin, mut samalla mulla oli tosi turvallinen olo. Herra Tossavaisella ei ollu kiire minnekään.

Ilta laukas sellasen ajatusketjun siitä, mitä vanha, raihnanen pehmoapina on ollut mulle kaikki ne (kohta) 26 vuotta jotka se on ollut mun mukana. En usko, että mikään mun päiväkirjoistakaan tietää musta niin paljon kuin Tossavainen. Aina se on ollut sellaisella paikalla, josta se on nähnyt mun itkut, mun naurut, ihastuneet hymyt ja huolestuneet kasvot. Se on nähnyt kun pikku-Eve kiukuttelee, se on nähnyt kun teini-Eve kiukuttelee ja se näkee, miten iso-Eve kiukuttelee. Se on nähnyt mut mun huonoimmilla hetkillä ja ollut usein läsnä parhaimmilla. On lohduttavaa ajatella, että on olemassa ainakin se yksi ystävä, joka koko sun elämäs, kaikki sun virhees nähtyään ei hylkää sua.

  

Herra Tossavainen on lunastanut takaisin paikkansa mun unikaverina, muista ei ole enää samalla tavalla iloa.

Onko teillä oman elämän herra Tossavaista?

Novelli: Varjoelämä

Tämän novellin kirjoittamisesta on jo jonkin aikaa ja olen postannut sen eräälle foorumille, mutta tunsin, että sen paikka voisi olla myös täällä. Kirjoitin novellia pitkään ja sekavilla fiiliksillä, välillä ärtyneenä, välillä surullisena ja lopulta myös helpottuneena. Jos tätä blogia on yhtään enempää lukenut, ehkä ymmärtää, miksi tämä novelli on minulle tärkeä. Minä tarvitsin tämän kirjoittamista.

***

VARJOELÄMÄ

Naarashaukka oli lähtenyt ensimmäiselle lennolleen ilman emonsa apua. Se antoi ilmavirtausten kantaa pesäpuusta pois, halki vuorijonojen ja yli peilipintaisten järvien, joista näki oman kuvajaisensa. Se tapasi lennolla lajitovereitaan, jotka tervehtivät kimein kiljahduksin ja lensivät seurana kunnes kaarsivat omille teilleen ja katosivat aamu-usvaan. Naarashaukka nousi korkealle ilmavirtojen mukana, liiteli harsopilvien seassa ja katseli harmaana ympärilleen levittäytyvää maailmaa. Se oli tottunut valoisaan metsään ja siniseen taivaaseen, kuullen ukkosta ja tuntien sadetta vain harvoin. Emon lentäessä pesälle nokassa oli aina mehevä saalis ja metsästystä harjoiteltiin ensin aivan pesäpuun tuntumassa, tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Naarashaukka kiljaisi ympäröivään harmauteen. Ääni ei tullut takaisin, ei sen omana, ei toisten haukkojen vastauksena. Lentojensa pituutta nuori petolintu ei osannut arvioida, mutta se tiesi, ettei ollut tutussa paikassa, niin paljon sumua se ei ollut koskaan nähnyt. Sitten sumu alkoi rakoilla, aivan yllättäen, kuin joku olisi puhaltanut sen pois. Naarashaukka näki kaukana alapuolellaan teräviä, mustia piikkejä, kuin ihmisten asettamia ansoja. Uteliaana petolintu laskeutui alemmas, se huomasi että piikeistä haarautui ulospäin useita piikkejä lisää, pitkiä ja lyhyitä. Piikit jatkuivat pitkälle horisonttiin mustana neulamerenä, kunnes kaukana tuli vastaan pystysuora, korkea kallionseinämä. Naarashaukka tunsi olonsa uhatuksi, mutta se jäi kaartelemaan piikkien ylle, noustuaan ensin sumun suojiin. Enää se ei uskaltanut kiljahdella tyhjyyteen.

***

”Kuulitko Malla? Petolinnutkaan eivät uskalla äännellä metsän lähellä.”

Malla nyökkäsi.

”Siitä on jo kolme vuotta kun sinusta tuli varjo, lakkaa murjottamasta” Hopea kehotti tiukasti ja suki hiilenmustia hiuksiaan, ”Eikö pahempaa olisi jos olisit ihan yksin?”

Malla kohautti olkiaan ja katseli itseään puron pinnasta. Vesi oli niin tummaa ettei hän nähnyt omaa kuvajaistaan siitä, ei enää kun hänen ihonsa oli kauttaaltaan tummanharmaa, silmät mustanruskeat ja hiukset yhtä mustat kuin Hopealla ja kaikilla muillakin varjoilla. Ensin pelotti kun ei muistanut miltä näytti ennen varjoksi muuttumista, sitten ajatus herätti hetkeksi uteliaisuuden. Mutta Sumumetsässä uteliaisuus sammutettiin nopeasti kuin vaarallinen tulipalo, kuten kaikki muutkin sellaiset tunteet, jotka uhkasivat varjojen omia sävyjä.

”Ne tunteet katoavat nopeasti kokonaan”, Hopea oli kertonut Mallan saavuttua metsään, ”Kummalliselta kuulostava lohdutus ehkä, mutta täällä sinä et kohta lohdutusta kaipaakaan – ikinä.”

Sumumetsän aamu oli edennyt jo pitkälle, sen huomasi usvasta joka rakoili puiden latvoissa ja paljasti hetkeksi taivaan. Malla oli lähtenyt Hopean kanssa varhain liikkeelle, tehtävänään etsiä uusia varjoiksi muuttuneita ihmisiä. Metsä oli suunnattoman suuri ja Malla tiesi etteivät he olleet ainoita etsijöitä, sillä pääsääntöisesti uusien varjojen etsintä kuului varjopartioille. Partioiden jäsenet olivat niin sysimustia, ettei Malla välillä erottanut heitä puunrunkojen seasta lainkaan, he liikkuivat ääntäkään päästämättä ja nopeasti. Monet varjot puhuivat heistä kuin kiihkouskovaiset, oikean tien näyttäjinä ja jonkin pyhän nähneenä. Muutoksestaan saakka Malla oli miettinyt, oliko toisten suru arvokkaampaa kuin toisten.

Keskipäivän aikoihin Hopea yhtäkkiä hidasti tahtiaan Mallan edellä, pysähtyen välillä lähes kokonaan ja katsellen ympärilleen kuin metsästäjän aistinut eläin. Malla yritti nähdä mitä vanhempi varjo näki, muttei havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa vaikka kuinka pinnisti ja siristeli silmiään. He kulkivat hitaasti, Hopea kiiruhti välillä muutaman askeleen eteenpäin, seisahtui ja katsoi yhteen suuntaan, ennen kuin jatkoi etenemistään kuin hidastettuna tanssien. Usva alkoi vähitellen kerääntyä uudelleen puiden latvoihin, nielaisten lopulta kokonaan kirkkaan taivaan ja korkealla kaartelevat, pisteinä näyttäytyneet linnut. Mallaa paleli, monta tuntia kestänyt retki painoi hänen silmiään jo väkisin kiinni, eikä loppua ollut selvästi luvassa. Hopea oli havainnut jotain, mistä Malla ei jaksanut edes kiinnostua enää, hän tahtoi vain päästä nukkumaan. Äkkiä vanhempi varjo pysähtyi kuin loitsun voimasta ja Malla toisti liikkeen kuin peili. Heidän ympärillään hiljaisuus seisoi pitkään, kunnes sen rikkoi hitaasti voimistuva nyyhkytys. Katsettaan kääntämättä Hopea viittoi Mallaa lähemmäs itseään ja osoitti sitten viistosti vasemmalle. Kaukana romahtaneen puusillan päällä istui nuori mies, jonka paita oli vielä osittain valkoinen ja housut tummanruskeat. Hänen hartiansa vavahtelivat rajuista nyyhkäyksistä ja nyyhkäysten mukana Malla näki miten kasvoille levisi harmaus, aivan kuin joku olisi kaatanut mustetta paperille. Musta ajoi vehnänvaalean värin pois miehen hiuksista, vaatteet saivat saman synkän sävyn. Malla erotti kaukaa jopa sinisten silmien muutosten, miten syvänruskea väri hitaasti levisi pupillista kohti iiriksen reunoja ja imi samalla pois elämän voiman.

”En ole nähnyt muutosta koskaan omin silmin”, Hopea kuiskasi surullisesti hymyillen, "Katso miten hän luopuu vihasta, ilosta, rakkaudesta... kaikista niistä taakoista joita ei ole jaksanut kantaa enää ties miten pitkään aikaan. Hän suree nyt, itkee menetystään, mutta huomaa pian että on onnellisempi kun ei välitä mistään."

Malla tuijotti miestä ja näki miten tämä käpertyi sillalle itkien ja nyyhkäyksistä vapisten. Viimeinen vehnänvaalea suortuva hiuksista peittyi mustan värin alle ja mies itki niin musertavasti, että Malla tunsi veren seisahtuvan suonissaan. Hän käänsi katseensa pois.

”Varjopartio hakee hänet pian”, Hopea sanoi, ”Tule, tarvitsemme molemmat unta.”

Miehen itku ei jättänyt Mallaa rauhaan koko paluumatkan aikana, se soi korvissa ja sai hänet voimaan niin pahoin että piti pysähtyä muutamaan otteeseen. Kun Hopea sulautui kotipuunsa runkoon nukkuakseen, Malla ei ollut enää lainkaan väsynyt. Hän harhaili omasta puustaan ohitse ja yritti hätistellä mielestään kuvaa, jossa mies makasi sillalla ja antautui pimeydelle. Mitä vahvemmaksi kuva tuli, sitä enemmän Mallan korvissa voimistui myös itku, joka lopulta hiipui kokonaan kuuluvista ennen kuin alkoi uudelleen. Hopea oli kertonut, etteivät varjot muistaisi mitään saapumispäivästään enää puolen vuoden kuluttua, kun varjon elämä oli heille jo täysin arkipäiväistä. Enää Malla ei muistanut kauanko hänen oman muistinsa pyyhkiytymiseen oli mennyt, mutta hän muisti itkeneensä niin kauan, kunnes kyyneliä ei enää tullut. Kyyneleiden tilalle tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys kaikkea ympärillä olevaa kohtaan, vaiheeseen siirymistä kutsuttiin varjokasteeksi. Sen jälkeen varjot vaelsivat Sumumetsässä ja tapasivat toisia varjoja, varjopartiolaisia lukuunottamatta heillä ei enää ollut päämääriä, työtehtäviä tai muitakaan velvollisuuksia, ainoastaan pimeys, joka oli samanlaista herätessä ja nukahtaessa. Tänään Malla kyseenalaisti ajatusta ensimmäistä kertaa. Hän tiesi että sillalla muuttunut mies oli kokenut onnea, tunnetta josta Mallalla tai muillakaan varjoilla ei juurikaan ollut muistikuvia. Hopea sanoi etteivät varjot kokeneet onnea enää muutoksensa jälkeen. Siitä hetkestä kun harmaus nielaisi viimeisen vaalean läiskän iholta, onni oli lopullisesti poissa. Niin Malla oli uskonut siihen päivään asti, kunnes mies palautti hänen mieleensä mitä onnen menettäminen teki. Sellaisen eron toista puolta ei voinut unohtaa, ei vaikka tuntisi ja uskoisi unohtaneensa.

Malla sihahti hiljaa astuessaan johonkin terävään. Katsoessaan alas hän huomasi tulleensa kuivuneeseen joenuomaan joka oli täynnä erimuotoisia- ja kokoisia kiviä. Se yksi, johon Malla oli astunut, oli selvästi odottanut päätyvänsä jonkun käsiin. Varjo pyöritteli kiveä sormissaan ja tutki sitä, se oli muuten sileäpintainen ja hyvin kaunis, mutta ulkoreuna oli terävä kuin veitsi. Malla työnsi kiven mekkonsa taskuun ja lähti kulkemaan joenuomaa pitkin. Kauemmas edetessä kivet muuttuivat vähemmän karheiksi ja litteiksi, uoman reunat nousivat ja muuttuivat Mallaa korkeammiksi muureiksi. Varjolle pohjakivet toivat mieleen valtavan kalan suomut, hän noukki mukaansa yhden pienimmistä kivistä ja työnsi sen taskuunsa terävän kiven seuraksi. Uoma jatkoi mutkittelevasti etelään päin ja etelästä nousi Mallan mieleen muisto, täysin tyhjästä ja odottamatta. Jostain, kuin loitsittuna, hänen nenäänsä leijaili kukkien ja leivonnaisten tuoksu, kauempaa joenuomasta tuntui kantautuvan musiikki. Ääni hidasti Mallan askelia, mutta hänen sydämensä jyskytti hurjaa tahtia. Hän muisti jotain, ja muisto toi mukanaan häpeän joka oli kuin äkkisyvä hänen varpaittensa edessä.

***

Illassa tuoksuivat kukat ja julhapöydän antimet. Orkesteri oli Kahdeksan Valtakunnan parhain ja soitti ilakoivaa musiikkia, jonka tahtiin ei voinut olla tanssimatta. Malla istui tulipunaisessa silkkimekossaan pöydän ääressä, hän oli äitinsä kanssa tehnyt kukkaseppeleen hiuksiinsa. Ujosti tyttö katsoi puutarhassa seisovaa, ruskeahiuksista poikaa joka parhaillaan puhui ja nauroi ystäviensä kanssa. Pojalla oli yllään upea, kirjailtu tunika ja housut kalleinta kangasta, harteilla silkkiviitta joka oli kuin tähtitaivaasta ommeltu. Ruskeita laineita somisti koristekivellä ja sulalla koristeltu valkoinen samettibaskeri ja käsiä peittivät norsunluun väriset sormikkaat. Malla ei ollut koskenutkaan juhlapöydän antimiin, hän ei tahtonut laskea katsettaan pojasta ja hymyili tälle kun silmät eksyivät vähänkään hänen suuntaansa.

”No, Malla, aiotko kertoa hänelle?”

Lilja ja Leinikki ilmestyivät kuin tyhjästä Mallan molemmille puolille, molemmat yhtä kauniina kuin nimensä.

”Kertoa mitä kenelle?” Malla hymyili hämmentyneenä ja ryhtyi kiireesti täyttämään lautastaan, joka ei ollut täyttämisen tarpeessa.

”Mirokille!”, Leinikki sanoi hymyillen ja katsoi pojan suuntaan, ”Et ole puhunut hänelle sanaakaan vaikka on hänen syntymäpäivänsä, eikö kannattaisi onnitella? Malla, olet ollut ihastunut häneen siitä asti kun ensimmäistä kertaa astuit äitisi seurassa linnaan!”

Malla kohautti nopeasti olkaansa ja pudotti sitten voileipäkeksin sormistaan kun tytöt tempaisivat hänen ylös tuolista ja käänsivät kohti poikajoukkiota.

”Mene!” Lilja supatti innoissaan Mallan korvaan ja tuuppasi tätä eteenpäin, ”Toivota hänelle onnea ja kerro että pidät juhlista.”

”Äitini puhuu minulle noin!” Malla mutisi ärtyneenä ja lehahti sitten punaiseksi kun näki Mirokin katsovan suoraan silmiinsä.

Lilja ja Leinikki väistyivät sivummalle ja Malla tunsi sydämensä tykyttävän niin raivokkaasti että hänen tuli huono olo. Polvet notkahdellen ja kämmenet hikoillen tyttö käveli ikuisuudelta tuntuvan ajan Mirokin luo. Prinssi ei koskaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jalosukuisille pojille esiteltiin vain jalosukuisia tyttöjä ja toisinpäin. Se ei estänyt Mallaa kuitenkaan haaveilemasta. Hän pysähtyi Mirokin eteen, vapisten kauttaaltaan jännityksestä.

”Hei...” tyttö sai henkäistyksi ja tunsi poskiensa punoittavan vielä kirkkaammin paperilyhtyjen loisteessa.

”Hei!” Mirok sanoi iloisesti ja Malla tunsi värähtävänsä äänen pehmeyttä, ”Onko sinulla hauskaa?”

”On!” Malla innostui ja yritti hakea arvokkuutta reaktioonsa, ”Halusin onnitella sinua näin läheltä, tai siis, tästä... näistä juhlista, hyvää syntymäpäivää!”

”Kiitos”, poika vastasi ja hymyili silmät tuikkien, ”Etkös sinä olekin somistajan tytär? Äitisi teki upeat koristeet juhliin! Olen Seitsemän Valtakunnan onnekkain prinssi.”

Malla nyökkäsi ja sai ilmoille vain innokkaan hymähdyksen, hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiota poikajoukkoon, joka tyrskähteli ja ilveili aivan Mirokin selän takana.

”Nauti juhlista”, Mirok sanoi ja nyökkäsi pöydän suuntaan, ”En muista nähneeni sinun syöneen koko illan aikana, toivottavasti tarjoiluissa ei ole mitään vikaa.”

”Ei, ei tietenkään!” Malla tunsi nolostuvansa ja niiasi syvään estääkseen prinssiä näkemästä punaa poskillaan, ”Mukavaa iltaa, ylhäisyys.”

Ihastus lainehti Mallan sisällä hänen kääntäessään selkänsä Mirokille. Hymy ehti kuitenkin vain käydä hänen kasvoillaan, kun joku yhtäkkiä potkaisi tuntuvasti häntä takamukseen. Potku sysäsi Mallan pöytää vasten ja tämä sai juuri tukea tuolista, ennen kuin kaatui lattialle. Säikähtäneenä Malla kääntyi ja näki Mirokin seurassa olleiden poikien nauravan ja osoittavan häntä, potkaisija oli selvästi se joka röyhisteli rintaansa kuin riikinkukko. Nauruun liittyivät hetken päästä muutkin vieraat, vaimeammin, mutta niin ettei se jäänyt Mallan kuulon ulkopuolelle.

”Malla-kulta, mitä sinulla on seppeleessäsi?” Leinikki hymyili suloisesti ja kurkotti nappaamaan Mallan hiuksista jotain, kuin tietäen mistä oli kyse.

Malla nappasi tytön käsistä pienen pergamenttilapun ja luki käskyn, joka siihen oli kirjoitettu.

POTKAISE.

Kyyneltensä lävitse tyttö näki ensimmäisenä Mirokin hymyn. Siinä ei ollut enää mitään ihanaa.
***

Malla ei enää kuullut musiikkia. Tuoksut olivat tiessään. Varjo hätisteli herännyttä häpeää ja katumusta mielestään, ne painuivat kuuliaisesti sivummalle, mutteivät jättäneet häntä kokonaan rauhaan. Mirokin juhlista oli jo kauan, mutta ilta ei kadonnut Mallan mielestä, sillä siitä asti hän oli alkanut pelätä. Ei vain samanlaista temppua jonka Lilja ja Leinikki olivat hänelle tehneet, vaan häpeää, syövyttävää häpeää joka teki hänestä arpisen ja ruman, helpon pilkan kohteen. Illasta saakka Malla pelkäsi naurua josta oli tullut pelkkä ivaamisen muoto, hymyjä jotka nyt olivat kateuden ja vihan valeasuja. Hänestä tuli vähitellen ujompi ja ujous esti häntä puolustautumasta silloinkin kun olisi pitänyt.

Joenuoma haarautui ja Malla päätti heränneestä muistosta huolimatta jatkaa kauemmas etelään. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä osassa metsää, sillä siellä asui kuuleman mukaan jokin nimetön uhka, joka ei koskaan näyttäytynyt, mutta joka odotti oikeaa hetkeä iskeä. Malla yritti miettiä mikä olisi varjolle pahempi rangaistus kuin olla varjo, kaikennielevän surun, pettymyksen ja katkeruuden vanki. Hän ei keksinyt mitään pahempaa. Hopea oli sanonut että juuri se teki varjona olosta turvallista, enää ei tarvinnut pelätä uusia pettymyksiä, suurempaa surua tai häpeällistä katkeruutta.

”Varjo on vapaa tekemään mitä haluaa”, oli Hopean motto, ”Varjon ei tarvitse kannatella onnea tai muitakaan tunteita, hän antaa tunteiden laskeutua päälleen kuin hunnun, ja kietoutuu siihen. Huntu on hänen turvansa, se on aina lähellä.”

Se mies ei näyttänyt olevan turvassa, Malla ajatteli ja hypisteli kiviä taskussaan. Se mies oli kamalan peloissaan ja surullinen. Kuolettavan surullinen. Tuleeko turvallinen tunne vasta sellaisen olon jälkeen?

Uoman reunat alkoivat laskea ja varjo näki pian niiden ylitse. Ympäristö ei näyttänyt enää tutulta lainkaan, puita oli harvemmassa ja usva niiden latvoissa ohuempaa kuin muualla metsässä. Malla kiipesi joenuomasta ja kipristeli varpaitaan mullassa, maa tuntui omituisen lämpimältä. Hän katseli ympärilleen ja hämmästeli miten metsä vaikutti yhtäkkiä niin kovin avaralta. Varjo liikkui varovasti puiden välissä, hän ei tahtonut herättää nimetöntä pahaa joka saattoi vaania missä tahansa. Yhä harvemmaksi käyvä metsä sai olon tuntumaan alastomalta, sillä varjo oli tottunut sulautumaan mustarunkoisiin puihin ja vaeltelemaan niiden välissä niin ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Lämmin maa hidasti Mallan askelia, se oli hyvin erilaista kuin muualla metsässä, missä maa oli kylmää ja kosteaa. Malla halusi pysähtyä tunnustelemaan lämmintä multaa ja pudonneita oksia jalkojensa alla, hän kaiveli maata varpaillaan ja kumartui koskettelemaan sitä sormillaan. Sitten hän äkisti lopetti muistaessaan nimettömän pahan ja palasi varovaiseen etenemistahtiinsa. Pian hän näki edessään oudon rykelmän puita, jotka kasvoivat kaikki kiinni toisissaan kuin suojamuuri. Malla katsoi ympärilleen, näkemättä ketään liikkumassa harvassa kasvavien puiden seassa. Hänen sydämensä pamppaili ja varovaisin, pienin askelin hän eteni puumuuria kohti, tuntien miten lämpö hänen jalkojensa alla väreili kuin vesi. Lämpö toi jälleen Mallan mieleen muistoja, yhtä äkkiarvaamatta kuin joenuomassa. Hän pysähtyi ja kuuli puumuurin takaa sekavana melodiana ääniä, naurua ja puhetta, itkua ja syviä, raskaita huokauksia.

***

”Äitisi pitäisi somistaa sinut linnan sijaan, rumilus!”
”Tiesitkö että olet yhtä ruma kuin seppeelesi kuihtuneet kukat?”
”Piste sille joka osuu päähän, kymmenen sille joka saa hänet kompastumaan omiin jalkoihinsa!”

***

”Ystäväni ovat minulle kuin perheenjäseniä, en koskaan jättäisi tai satuttaisi heitä. Sinä olet minun ystäväni ja osa perhettäni.”
”Minulla on nyt kiire, ehkä joskus toiste?”

***

”Parhaita ystäviä ikuisesti, eikö?”
”Emme voi enää olla ystäviä jos lähdet. Tuolla on ehkä valoa, mutta minä annan sinulle enemmän.”
”Haluan että teemme sen yhdessä, että teemme kaiken yhdessä. Minä olen sinä.”
”Olin sinulle ystävällinen ja jätit minut?”

***

”En ole kahteen viikkoon rakastanut sinua. Yritin kertoa, mutten vain uskaltanut. En tahdo satuttaa sinua.”

***
Malla hätkähti kuin olisi herännyt transsista, hän tunsi olonsa oudon kevyeksi. Kauempaa puiden välistä kajasti merkillinen, kultainen valo ja enempää ajattelematta Malla livahti puumuurin suojiin. Siellä lämpö ei enää tuntunut vain maassa, sitä oli nyt myös ilmassa ja se tuntui varjosta hyvin kummalliselta. Puut hänen ympärilleen muuttuivat kauempana ensin vaaleanharmaiksi ja sitten punaruskeiksi, maassa ei ollut vain kuivuneita oksia vaan myös lehtiä. Malla vilkuili olkansa ylitse, uskaltamatta edetä ennen kuin näki kultaisen valon uudelleen. Se ilmestyi kauemmas ohuena, pystysuorana juovana, levittäytyi sivuille kuin avattu kirja, pysyi hetken aloillaan ja katosi sitten. Varjo nielaisi epävarmuuttaan edetä. Hän katsoi taakseen muttei nähnyt ketään. Jalat lähtivät jälleen liikkeelle, varovasti. Malla tunsi kummallisen tunteen sisässään, kuin hänellä olisi ollut kiire tapaamaan jotakuta. Sillä tavallako nimetön pelko houkutteli luokseen? Oliko se lumonnut hänet? Varjo pudisti rajusti päätään ja kiiruhti yhä pidemmälle puiden suojiin, hänen sisässään paloi nyt sietämätön halu saada tietää mitä oli tekeillä. Lehdet rapisivat hänen jaloissaan, rapina muuttui kahinaksi ja muistutti aaltojen kohinaa, ääntä jonka Malla oli kuullut viimeksi niin kauan sitten, että uskoi unohtaneensa sen. Maa oli lämmin kuin merivesi keskikesällä ja ilmassa tuoksui lämpö, pihkaiset puut ja kukat. Muisto heräsi varjon sisällä, muisto jostain, mille Malla ei osannut antaa nimeä ja se ahdisti häntä, hän tunsi pakahtuvansa tunteeseen.

Vastaan tuli seinä. Korkea, pystysuora kiviseinä, jonka keskellä oli kapea halkeama ja halkeamasta loisti valkoinen valo. Valo ei tunkeutunut ulos halkeamasta, mutta se syleili Mallan kasvoja, kuin kutsuen varjoa luokseen. Oliko se nimetön pelko? Siinä kapeassa halkeamassa, kummallisen hohteen keskelläkö se asui? Mallan sydän jyskytti, hän kuuli jyskytyksen voimakkaana korvissaan kuin se olisi ollut metsän ainoa ääni. Nyt kun hän sitä tarkemmin ajatteli, pelko tosiaan oli läsnä. Ei kaikennielevänä pimeytenä hänen takanaan, vaan jossain alitajunnassa muistuttamassa, miten tuhoisat seuraukset riskinotolla voisi olla. Malla nielaisi tyhjää ja ojensi kättään, tummanharmaat sormet vapisivat. Valo otti kiinni sormenpäistä ja pienen hetken Mallasta tuntui kuin joku olisi vetäissyt hänet halkeaman sisään. Valo peitti kaiken varjon ympäriltä, jäljelle jäi puhdas, kirkas valkeus, jonka keskellä seisoi yksinäinen Malla, sydän jyskyttäen ja koko pieni keho vapisten.

”Malla...”

Varjo hätkähti kuullessaan oman äänensä kaukaa. Ääni oli ystävällinen ja kutsui häntä kuin vanha ystävä, mutta Malla ei ollut tunnistaa sitä omakseen. Hän lähti kulkemaan eteenpäin ympäröivässä hiljaisuudessa, katsellen ympärilleen vaikkei muuta nähnytkään kuin valkoista.

”Puhu, Malla”, vieras ääni sanoi hetken kuluttua uudelleen ja Mallan sydän jätti pari lyöntiä välistä, ”Puhu.”

”Minua pelottaa”, Malla sai sanotuksi, hän tunsi itsensä hölmöksi puhuessaan jollekin näkymättömälle, ”Oletko sinä nimetön pelko? Vai... oletko sinä minä?”

Ääni ei vastannut Mallan kysymykseen ja varjo huokaisi vapisten. Yhtäkkiä, hän halusi puhua.

”Minusta tuntuu että olen oikeassa paikassa. Se on hölmöä, koska en lähtenyt etsimään mitään, enkä tiennyt että tällainen paikka on. Tunne on kuitenkin vahva."

Ääni pysyi vaiti. Malla otti muutaman askeleen eteenpäin ja mietti samalla ankarasti miten saisi sanat suustaan. Sydämen lyönnit tuntuivat pakottavan sanoja kohti huulia.

”Näin tänään sillalla miehen, joka muistutti minua onnesta, tunteesta joka kaikilla varjoilla on ollut ennen varjoksi muuttumista. En pitkään muistanut miten kadotin oman onneni, minulle kerrottiin ettei sitä varjona enää tarvitsisi muistaa ja että niin olisi hyvä. Mutta sen miehen nähtyäni minä kuljin tänne, yksin. Yksin ollessani muistin mikä minut teki joskus onnettomaksi, mikä minut toi metsään ja teki minusta varjon. Minä muistin häpeän, hylätyksi tulemisen tunteen ja haihtuvan rakkauden tuoman epätoivon. Kumma kyllä, muistin samalla myös häivähdyksen onnestani, pieniä katoavia sanoja, jotka hetkeksi tekivät minut onnelliseksi. Muistin, miltä se tuntuu."

Malla ei edelleenkään saanut vastausta, joten hän jatkoi hidasta etenemistään kohti kirkkaammaksi muuttuvaa valoa. Kummallinen lämpö ei enää ollutkaan kummallista, vaan turvallista, tuttua ja rauhoittavaa. Malla muisti. Hän muisti kaiken. Kyynel vierähti hänen poskelleen.

"Sano se, Malla", ääni kuiskasi ja Malla tunsi näkymättömän käden poskellaan, "Olet valmis."

Kyyneleet tipahtelivat valkeuteen Mallan jalkojen alla, niitä tuli ensin yksittäisinä pisaroina ja sitten virtana, joka mursi padot ja nielaisi pimeyden alleen. Varjo kohotti kasvonsa ja katsoi Valoa. Hän katsoi itseään.

"Minä olen onnellinen."

Tuulen puuska, kuin äänekäs huokaus kulki Mallan ylitse ja varjo kohotti käsiä suojakseen. Silloin hän näki, miten vaaleanharmaa väri lohkeili ja putoili hänen iholtaan kuin lehdet syksyllä puista. Alta paljastui vaaleus, joka oli säteilevä ja kirkas kuin kevään ensimmäisissä lehdissä, puhdas kuin vesi vuoripuroissa. Synkkyys pakeni hiuksista valon pois ajamana ja palautti Mallalle tämän kultaisen hiuskruunun, silmät muistivat sinisen taivaan ja hätistivät tiehensä kauan jatkuneen myrskyn. Viimeinen, tummanharmaa pala putosi äänettömänä tyhjyyteen ja Malla katseli käsiään kuin olisi pidellyt niissä jotain suunnattoman arvokasta. Sitten hän huomasi valon himmenevän, ei täysin, mutta sen verran, että edessäpäin erottui halkeama, samanlainen josta Malla oli astunut sisään. Hän juoksi, askelista ei ensin kuulunut ääntäkään mutta sitten ne muuttuivat kahinaksi ruohikossa, joka kutitteli jalkapohjia ja varpaita. Malla näki sinisen taivaan ja huokaisi äänekkäästi seisahtuessaan halkeaman suulle. Hänen eteensä levittäytyi valkoinen kukkameri, joka jatkui pitkälle horisonttiin, kunnes vastaan tulivat päivänvalossa sinertävät vuoret. Vasemmalle jäi kuohuva meri, joka auringossa kimmelsi ja jonka laineille syntyi valkeita vaahtopäitä. Malla tunsin kukkien makean, ja meren suolaisen tuoksun sekoittuvan toisiinsa ja hän hengitti sitä kaikkea sisäänsä suljetuin silmin. Hän muisti kokemansa pahan, kaikennielevän häpeän, pelon ja yksinäisyyden. Muisti, muttei pelännyt.

Malla avasi silmänsä ja katsoi kahta kiveä jotka oli ottanut esille taskustaan. Ne olivat molemmat sileitä.

Tuntematon uhka - sosiaalisten tilanteiden pelosta

"En tiedä."

Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun mietin, millä sanoilla tämän blogimerkinnän alottaisin. Oikeastaan ne sanat kuvaavat nyt käsittelemääni aihetta melko hyvin, omalla kohdallani ainakin. Se ei ole yksiselitteistä, muttei sitä välttämättä osaa selittää useammallakaan lauseella. En tiedä miten sen selittäisin. Yrittäkää siis pysyä mukana, kun analysoin yhtä suurimmista peloistani teille. Ehkä joku sielunsisko tai -veli tunnistaa tästä itsensä?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen sitä mieltä, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni juuret ovat lapsuudessani. Minulla oli naapurustossa paljon ystäviä ja ihan kaikenikäiset lapset pyörivät kanssani samoissa piireissä, pelkoni ei silloin liittynyt uusien ihmiskontaktejen luomiseen. Se liittyi virheiden tekemiseen. Meillä vanhemmat kehottivat ja kehottavat edelleen tekemään parhaansa, mikä on toki hyvä ja tärkeä neuvo. Kun koulusta sitten toi pieleen menneitä kokeita, vanhemmat saattoivat joskus jopa kysyä teinkö mielestäni parhaani. Niin, teinkö? Ei minua pelottanut vastata kieltävästi, mutten ollut varma oliko se oikea vastaus. En tiennyt olinko tehnyt parhaani. Mitä jos en ollut? Oliko se huono asia? Pitikö sitä hävetä jos kokeessa oli vaikka stressannut niin paljon, että vastaukset olivat siksi vääriä? Kun allekirjoituksia kokeisiin ei enää tarvinnut pyytää, en tahtonut näyttää niitä vanhemmilleni, ellen saanut seiskaa parempaa numeroa. Hävetti olla huono, koska ei voinut varmuudella sanoa tehneensä parhaansa. Hävetti sanoa, etten ehkä tällä kertaa pistänyt parastani. Ja mitä jos pistinkin, ja tulos oli silti kehno?

Monelle on varmasti jo tässä vaiheessa ilmennyt, ettei syy välttämättä ole siinä joka puhuu, vaan (myös) siinä joka ajattelee. Minulla on tapana ylianalysoida tilanteita ja toisten sanoja ja tekoja. Viedä mielessäni pidemmälle sitä, mitä toinen tekee tai sanoo. Kun virheilleni naurettiin koulussa, vaikkapa sille että sanoin jonkin sanan esitelmäni aikana väärin, uskoin naurun kohdistuvan minuun ihmisenä, sen sijaan että olisin ajatellut naurun kohdistuvan siihen miten hassulta väärin lausumani sana kuulosti. Nauru oli hyökkäys minun henkilökohtaiselle turva-alueelleni, viesti siitä että minun on kärsittävä virheestäni. Pian kavereiden hyväntahtoinenkin hihitys hassulle sanojen sotkeutumiselle saattoi tuntua pahalta. Hävetti mokata.

Virheiden tekeminen pelotti (ja pelottaa välillä edelleen) myös siksi, että huomasin sen joskus ärsyttävän esimerkiksi opettajia. Olen aina ollut hidas oppija, niin autokoulussa kuin koulun käsityötunnillakin. Joskus samojen virheiden toistuessa opettajat saattoivat ärähtääkin, että miten jokin asia voi olla niin vaikea tehdä oikein. Vastaus on, että totta kai voi olla, koska ihmiset oppivat eri tahtia, mutta selittäkää se herkälle lapselle. Herkälle lapselle joka kantaa helposti syyllisyyttä hitaudestaan ja pienistäkin virheistään.

Myöhemmin mukaan tullut ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta on voimakkaasti kytköksissä mokaamisen ja virheiden tekemisen pelkoon. Oikeasti kohtalokkaiden virheiden tekeminen on tuonut lisää painoarvoa pienillekin mokille, ne tuntuvat paljon suuremmilta kuin mitä oikeasti ovat. Pelkotilanteessa tuntuu, ettei minulla ole varaa, lupaa tai oikeutta tehdä väärin, tai pilaan kaiken. Olen varma siitä, että juuri se kompastumiseni portaissa tai hermostunut jännityskikatukseni saa ihmiset pyörittelemään silmiään häpeästä ja ajattelemaan "ei jatkoon".

Kysyttäessä en kuitenkaan välttämättä osaa kertoa, mikä minua uusien ihmisten tapaamisessa pelottaa. Osaan sanoa, että pelkään nolaavani itseni, mutten antaa esimerkkiä siitä, mikä on se nolo tilanne, joka minua pelottaa. Tiedän, että pelkään, mutten oikein ole varma, mitä. Se, että ajattelen pelkoni absurdiksi ja aiheettomaksi, ei ole vastalääke, päinvastoin. Paineita lisää tuntuvasti se, että ajattelen pelkääväni turhan takia ja olevani "vähän hassu" kun pelkään. Jos olen valmiiksi jo niin nolo ja outo, miksi sitä pitää pahentaa sosiaalisessa tilanteessa?

Luullakseni ongelman ydin omalla kohdallani on se, miten tietoinen olen itsestäni. Siitä miten puhun, miten pukeudun, miten teen asioita tai elehdin. Jos jään pitkäksi aikaa takeltelemaan sanoissani, poskia alkaa välittömästi kuumottaa. Jos naurunpyrskähdyksen mukana suusta sattuu lentämään sylkitippa, sama juttu. Puhuminen liian nopeasti ja innokkaasti, huonosti laitetut hiukset... kaikkien kohdalla sama juttu. Uskon, että ihmiset arvioivat minussa kaikkia niitä asioita, "virheitä", joihin itse kiinnitän välittömästi huomiota.

Myöhemmin kuulen, ettei toinen osapuoli ole edes huomannut minun sössöttäneen. Hän kehaisee että olen hyvää seuraa ja ilmaisee aidon kiinnostuksensa tavata uudelleen. Kuolettava häpeän tunne väistyy hetkeksi taka-alalle mielestäni. Olen voittaja, haista sosiaalisten tilanteiden pelko pitkä P!

Surkuhupaisan pelostani tekee se, että tiedostan useimpien sosiaalisten tilanteiden olevan vaarattomia. Siksi en tiedä, miten kuvailisin tilanteisiin liittyvää pelon tunnetta. Ammattiauttajat määrittelevät sen usein niin, että se on oikea, mutta tulee esille vääränlaisessa tilanteessa. Ihminen valmistautuu pakenemaan tai taistelemaan henkensä edestä, vaikkei tällaiselle alkukantaiselle vietille ole tarvetta. Pää tyhjenee rationaalisista ajatuksista, jäljelle jää vain valmius juosta. Omalla kohdallani halu paeta on aina taistelutahtoa suurempi sosiaalisten tilanteiden pelosta puhuttaessa. Hoen ääneen tai ääneti etten halua, en uskalla, en kykene. Miksi ottaa se riski että "kuolee", kun voi perääntyä? Eniten nykyään jännitän sellaisten ihmisten tapaamista, joihin olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa paremmin. Juuri niissä tilanteissa ylianalysoin käytöstäni ja mielestäni  nolojen sutkautusten jälkeen iskee välittömästi "voi ei" -paniikki. Paine hyvän ensivaikutelman luomisesta on omalla kohdallani ihan suunnaton. Jälkeepäin saatan pyydellä hyvinkin hartaasti anteeksi "outoa, rasittavaa ja noloa" käytöstäni. Yleensä totuus on se, ettei kukaan ole huomannut mitään sellaista.

Helpottavinta ja samalla vaikeinta on kertoa sosiaalisten tilanteiden pelostaan sille toiselle osapuolelle. Vaikka suurin osa ihmisistä reagoi asiaan hyvin ja kiittää minua siitä että kerroin, on aina olemassa se riski, ettei toinen ymmärräkään. Minullekin on sanottu että pelkoni on outo. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä: arvatkaa kuinka monesti olen toivonut olevani "normaali" ja eläväni ilman sosiaalisten tilanteiden pelkoa?

Aika monta.

Päälle kaatunut maailma

Joskus pitää kirjoittaa surullisista aiheista ja ikävistä muistoista, vaikka maailma nyt onkin jo valmiiksi täynnä kaikkea pahaa ja inhottavaa. Mulle ikävät kokemukset ovat aina olleet niitä, joita näin jälkikäteen tarkastelen kasvattavina ja tärkeinä. En voi missään nimessä sanoa, että olisin toivonut niistä yhtäkään omalle (saati kenenkään muun) kohdalle, mutta pahojakin kokemuksia on tärkeää vaalia: ne tekevät ihmisestä sen, joka se tänään on. Haluan puhua omista kokemuksistani koulukiusattuna, sekä siitä, miten se vaikutti elämääni. Koulukiusaaminen on ollut useasti pinnalla mediassa, sitä vastaan on taisteltu useilla kampanjoilla ja taistellaan edelleen. Seuraavat ajatukset ja kokemukset ovat ehkä "vain" yhden ihmisen, mutta tietoisuutta koulukiusaamisen rumuudesta on aina tärkeää levittää.

Olen halunnut korostaa tunteita, jotka minussa kiusattuna heräsivät, ottamillani valokuvillani.

***

Ala-asteella lapset härnäävät toisiaan yleensä asioista, jotka aikuisen silmissä ovat usein pieniä ja mitättömiä. Kun pojat nappasivat ala-asteella reppuni ja juoksentelivat pitkin pihaa karkuun sen kanssa, kävin itku kurkussa kertomassa sijaisopelle, mitä tapahtui. Opettajan kommentti oli hymistelyvä "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -sanonta ja asia jäi käsittelemättä, vaikka löysin reppuni myöhemmin tallottuna kiipeilytelineen alta. Kunnolla kiusaaminen alkoi, kun aloin ala-asteen loppupuolella kehittyä pikkutytöstä teini-ikäiseksi tytöksi - huomattavasti muita luokan tyttöjä aiemmin. Kommenttia tuli naamaan ilmestyneistä finneistä, rasvottuvista hiuksista, kuukautisista (jotka yritin kaikin keinoin salata) ja ennen kaikkea rintojen kasvusta. Pojat yrittivät häpeilemättä kurkkia paidan kaula-aukosta sisään, joskus käytävällä joku yllätti tarraamalla rintoihin takaapäin. Oman vartalon kehittymisestä tuli tabu, kun tytötkin alkoivat huomautella rintojeni koosta ja pienet ekaluokkaiset huutelivat miten "isot tissit tuolla tytöllä jo on". En osannut missään vaiheessa ajatella että vartalon kehittymisessä olisi jotain hienoa, ja kotoa löytyneestä reissuvihostakin löytyy näiltä ajoilta äidin opettajalle kirjoittama viesti.

Eveliina tuli viikon jokaisena päivänä itkien kotiin.

Kun omasta kehostaan kuulee riittävästi kommentteja, peilikuva tuntuu vääristyvän ja väreilevän, kunnes sitä ei enää tunnista ihmiseksi lainkaan.

Kummallista kyllä en itse muista niinkään itkeneeni, vaan enemmänkin sen kammottavan häpeän tunteen, joka kehoni kehittymiseen liittyi. Kun sitten kerran sain koulupäivän aikana kipeän potkun alaselkään, ja potkun syyksi osoittautui hiuksiini teipattu "potkaise" käsky, aloin hiljalleen uskoa, että olin tehnyt olemassaolollani jotain väärää. En tietenkään 11-vuotiaana suoraan ajatellut noin, mutta huomasin miten vetäydyin omaan kuoreeni hitaasti ja varovasti. Minua kiusattiin ihastumisestani erääseen luokkakaveriini, nöyryytettiin leikeillä joihin minut huijattiin osallistumaan ja katsottiin väheksyen kun en suoriutunut liikuntatunnilla yhtä hyvin kuin muut. Tunnit koulupäivien ulkopuolella olivat parasta aikaa.

Yläaste ei tarjonnut juurikaan helpotusta, ihan jo siitä syystä että monet ala-asteelta tutut naamat tulivat samaan kouluun. Ihastuksia oli mahdoton peitellä, ne päätyivät enemmin tai myöhemmin kaikkien tietoon. Kohteeksi joutuivat nyt myös vaatteet, rumista farkuista tuomittiin kivillä täytetyillä lumipalloilla ja perään huomautettiin, etten ollut yhtään farkkuja kauniimpi. Kiusaajat alkoivat liikkua laumoissa myös koulumatkoilla ja haukkumanimet muuttuivat lehmästä ja kanasta huoraksi ja läskiksi. Tunneilla jäi usein viittaamatta sen pelon vuoksi, että väärästä vastauksesta rankaistiin ilkeällä hihityksellä ja myöhemmin taas haukkumanimillä. Kun tulin ensimmäistä kertaa kouluun silmälasit päässä, eräs pojista totesi suoraan päin naamaani: "hyi vittu".

Sosiaalinen status yläasteella nousi jos poltti tupakkaa ja uskalsi kokeilla alkoholia, käydä kotibileissä ja ehkä harrastaa seksiäkin. Maalitauluiksi ja pilkan kohteeksi jäivät kaltaiseni nuoret, jotka tekivät kaikkensa menestyäkseen koulussa, jotka pitivät taiteista, eivät meikanneet ja jättivät tiukat farkut ja paidat kaapin perälle. Kaveritytön olkaan nojaamisesta sain lesbon leiman otsaan ja sitä seurasivat rumat juorut ja uudet nimitykset. Pisteenä iin päälle tavaroitani varastettiin ja useammin kuin kerran kiusaajat lähettivät pilkkalappuja tunneilla.

Kahdeksannella luokalla olin niin täynnä itseeni kohdistuvaa pilkkaa ja sen tuomaa pahaa oloa, että aloin satuttaa itseäni. Viiltelyä pidettiin ainakin niihin aikoihin teinityttöjen jokseenkin säälittävänä angstailuna, pikkuitkuna joka tuli esiin ensimmäisen kunnon kännin aikana. En voi mitenkään ymmärtää, miten itsensä satuttamista pidetään sellaisena. Yläasteaikana viiltely oli minulle se rangaistus, jonka mielestäni ansaitsin omasta olemassaolostani ja siitä jostain pahasta, mitä ilmeisesti olin muille tehnyt.

Lukiosta olin kuullut vain sen, että ihmiset olivat jo jotenkin fiksumpia. Varsinkin näin jälkeenpäin ajatus kirvoittaa minusta vain katkeraa naurua ja väheksyvää tuhahtelua; en koe että ainakaan omassa lukiossani ihmiset olisivat olleet yhtään sen kypsempiä kuin yläasteellakaan. Huorittelu ja seksuaalisuuden tuomitseminen jatkui (seurustelin tuolloin tytön kanssa enkä nähnyt syytä peittää sitä) mutta julkiset nöyryytykset lisääntyivät. Koulukiusaustaustan vuoksi minun oli hyvin hankalaa nauraa itselleni jos mokasin, varsinkin kun mokat johtivat yleensä naurun remakkaan ja oikeasti ikäviin kommentteihin. Lukiossa näitä sattui useammankin kerran ja ne jäivät mieleen "miksen vaan ollut hiljaa?" -tyylisinä ajatuksina. Tunneilta tuli joskus lintsattuakin ihan vaan siksi, että pelkäsin muiden katseita jos joutuisin vastaamaan ja vastaisin väärin. Jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt näiden tuntemusten olleen ensimmäisiä, lievähköjä oireita paniikki-/ahdistushäiriöstäni, joka jo lukioaikana alkoi rajoittaa menemisiäni ja kykyäni tutustua muihin ihmisiin. Yksilösuorittaminen tuntui kuolemantuomiolta, tunsin ettei ketään muuta tuijoteta ja arvostella samalla tavalla kuin minua. Kaveripiirissäni kaikki muut tuntuivat olevan ihmisiä, joille oli helppoa ja luonnollista puhua, itse olin se hylkiö, jota vain katsottiin, mutta jolle ei koskaan puhuttu. Jos kysyinkin jotain, minulle vastattiin poispäin katsoen ja puhuttiin kuin olisin ollut jotenkin vähä-älyinen.

Kun sitten lakkiaisissa sanoin kavereilleni että "kyllä me vielä nähdään, eikö?" kukaan ei vastannut. Iski ikävä tunne, ettei kukaan välttämättä koskaan halunnutkaan olla seurassani lukiossa.

9 vuoden koulukiusaamisen aikana minua mm.
 - kutsuttiin ällöttäväksi lesboksi, helvetin rumaksi, lehmäksi, huoraksi ja lutkaksi
 - heitettiin kivillä täytetyillä lumipalloilla
 - kampitettiin maahan muutaman kerran niin, että kyynärpäät ja polvet aukesivat
 - nöyryytettiin julkisesti teippaamalla hiuksiin "potkaise" käsky, nauramalla ja buuamalla äänekkäästi suorituksilleni liikuntatunneilla
 - vedettiin hiuksista taaksepäin
 - ahdisteltiin ja ylenkatsottiin vartaloni kehityksestä
 - kiusattiin niin paljon, että viiltelin toistuvasti ja toivoin kuolevani
 - kiusattiin niin paljon, että paniikkihäiriöni sai alkunsa siitä kaikesta
 - kiusattiin niin paljon, että olen vielä tänäkin päivänä epävarma vartalostani

Koulukisaajat saivat minut uskomaan, etten voi koskaan olla hyvä sellaisena kuin olen. Että olen tyhjä kuori, roskakori johon muut nakkaavat pahan olonsa silloinkin, kun kori on jo täynnä. Toisten paha olo muuttui sisälläni lopulta niin sietämättömäksi, että illat alkoivat kulua lähes pelkästään itkiessä ja sakset löysivät tiensä iholleni aina vain useammin, aina vain syvemmälle. Pää oli usein niin täynnä ajatuksia, että ajatukset tilttasivat usemman kerran, menivät jumiin ja sitä seurasi kammottava tyhjyyden tunne, joka aiheutti sen ettei yksikään ajatus ehtinyt konkretisoitua kunnolla, kun se jo lipui pois mielestä ja seuraava tuli tilalle. Opiskelusta tuli hankalaa, vanhemmille en tahtonut asiasta puhua, enkä parisuhteessakaan osannut pukea sanoiksi sitä, miltä minusta oikeastaan tuntui. Syy oli yksinkertainen: en osannut.

Koulukiusaajat saivat maailman kaatumaan päälleni pelkillä sanoilla, mutta myös teoilla; naurettiin kun auttaminen olisi ollut vaihtoehto, tehtiin kun olisi voinut jättää tekemättä. Itsetuntoni kutistui niin mitättömän pieneksi, ettei siitä kohta enää saanut kiinni. Siitä tuli muisto joka painui jonnekin ahdistuksen alle. Viiltely alkoi uudelleen, pahempana, lukion toisella. Silloin aloin ensimmäistä kertaa toivoa kuolemaa oikein tosissani. En yrittänyt itsemurhaa, mutta suunnittelin ja mietin sitä tosissani monet kerrat. Numerot laskivat, lintsaaminen kärjistyi, nukkumisesta tuli vaikeaa. Rakastin ilmaisutaidon tunneilla käymistä, mutta eräästä esityksestä jättäydyin pois, koska minua pilkattiin harjoituksissa niin pahasti, että menetin kaiken kiinnostukseni esiintymiseen.

Internetissä ja koulun ulkopuolella minulla oli lukion alusta lähtien toinen elämä. Sellainen elämä jossa sain olla mitä halusin, tehdä mitä rakastin ja vain olla, ilman että kukaan tuomitsi tai arvosteli. Toisten olemassaolo ei pelottanut, se oli ihanaa. Se lumosi niin voimakkaasti, että koulu ja siihen liittyvät ikävät taka-ajatukset oli helppo jättää syrjemmälle. Numerot laskivat ja kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa huomattavasti huonommin, kuin mihin olisin pystynyt. Minua ei yksinkertaisesti vain kiinnostanut. Mitä järkeä olisi panostaa opiskeluun, jos siitä saisi aina vaan arvostelevia katseita palkkioksi?

Lievää kiusaamista ei mielestäni ole. Koska jokainen ihminen on yksilö, eri tavalla herkkä, yksikin arkaan paikkaan osuva kommentti tai sana voi tönäistä liikkelle lumipallon, jota ei ajan kuluessa enää voi hallita. Minä olen herkkä ja minua satutettiin sanoilla ja teoilla, joille joku toinen olisi ehkä nauranut. Vielä tätä kirjoittaessakin mietin, oliko herkkyyteni juuri se syy, jonka vuoksi minusta tehtiin pilkkasanojen ja nöyryytyksen maalitaulu. Mietin, mikä juuri minusta teki sellaisen, että minua haluttiin kiusata. Miksi se olin juuri minä? Syitä voi olla lukemattomia aina kateudesta ihan vaan puhtaaseen haluun olla ilkeä.

En rehellisesti sanottuna tunne pienintäkään säälin hiventä koulukiusaajiani kohtaan. Jos heitä joskus rankaistiinkin jälki-istunnolla tai pitkällä puhuttelulla, se ainoastaan pahensi tilannetta, minua alettiin syyttämään kantelijaksi ja raukkikseksi. Koulukiusaajani eivät ole koskaan osoittaneet pienintäkään katumuksen tai syyllisyyden tunnon merkkiä, eivät ainakaan minulle, siitä että kiusasivat. En sano että todella antaisin anteeksi jos joku kiusaajistani joskus tulisi anteeksiantoani pyytämään, mutta olisin iloinen siitä että näkisin heidän olevan vilpittömästi pahoillaan. Voisin sanoa "saat anteeksi" ja väittää unohtaneeni, mutta koskaan se ei oikeasti ole niin. Nöyryytyksen, pelon ja ahdistuksen vuosia ei voi antaa anteeksi, eikä niitä voi unohtaa. Vielä tänäänkin minulla on ranteessani haalistuneet viiltoarvet, jotka eivät välttämättä koskaan katoa.

Kiusaamista vastaan tulisi taistella rehellisillä tietoiskuilla siitä, mitä kiusatut pahimmillaan joutuvat kokemaan. Sössötys siitä että kaikkien täytyy yrittää olla kavereita keskenään ja hyväksyä toisensa sellaisinaan ei auta. Se on utopistista ajattelua. Ketään ei tulla koskaan hyväksymään täysin sellaisena kuin tämä on, kaikki eivät koskaan voi olla kavereita keskenään. Maailmasta löytyy myös aina ilkeitä ihmisiä, jotka yrittävät murskata toisia. Mutta ehkä tietoisuus siitä, mihin kaikkeen pahaan ja rumaan kiusaaminen voi johtaa, saisi koululaiset edes ajattelemaan, mitä suusta kannattaa päästä, vai kannattaako päästää ollenkaan?

Ehkä joskus?

Kun elämä tuli kylään

Aurinko on paistanut jo pitkään, kirkkaasti ja lämmittävästi. Kevät on tulossa, enkä voisi olla iloisempi, tarvitsen tätä valoa ja lämpöä voidakseni hyvin. Tänään aurinko tuntui kuitenkin ihan erityiseltä, kirkkaammalta ja lämpimämmältä. Annoin leveän hymyn keikkua huulillani, vaikka se varmasti hölmöltä näyttikin ohikulkijoiden silmissä. Kaksi vuotta sitten tänä samana päivänä muutuin Menninkäisestä Päivänsäteeksi ja tervehdin elämää, joka oli kituvasta kipinästä muuttunut takaisin lämmittäväksi liekiksi. 

Vielä neljä vuotta sitten näihin samoihn aikoihin olin todella poissaoleva, enkä uskonut että kipu koskaan hellittäisi. Rakkaus ei tuntunut enää rakkaudelta, elämässäni olevaa ystävyyttä en olisi ehkä kutsunut ystävyydeksi jos olisin tiennyt paremmin. En opiskellut, tehnyt töitä tai mitään muutakaan sellaista, missä olisin voinut kehittyä valtavia harppauksia ja tuntea onnistumisen riemua. Elin tiimalasin keskikohdassa, siinä ahtaimmassa välikössä ja hukuin päälleni satavaan hiekkaan, joka ryöppysi päälleni ensin yhdestä, sitten toisesta suunnasta. Hiekan mukana ohitseni valuivat kaikki ne mahdollisuudet, joihin olisin voinut tarttua, mutta joille käänsin selkäni. Ahtaassa raossa elimme vain minä ja ahdistukseni, joka uskotteli minulle, etten voisi koskaan enää olla onnellinen tai elää unelmiani, jotka olin jo unohtanut. Enkä muuten yritä olla mitenkään taiteellinen tai romantisoida ahdistusta kun puhun siitä kuin fyysisestä olennosta, siltä se nimittäin tuntuu. Ainakin minulle se tuntui siltä, kuin mukanani olisi kaiken aikaa ollut synkkä kumppani, joka lukee minulle listaa heikkouksistani ja aloittaa lukemisen alusta listan loppuun päästyään. 

Vettä myllyyn lisäsivät kolmen vuoden aikana hitaasti paisuva itsetuhoisuus ja itseinho, joista jälkimmäisen kanssa taistelen välillä vieläkin, paljon harvemmin onneksi. Itsetuhoisuus kehittyi vähitellen, alkaen ensin viiltelynä. En vieläkään tiedä mitä viiltelystä varsinaisesti sain, sillä hyvältä se ei todellakaan tuntunut, haavat turposivat ja niitä kirveli useamman päivän, ranteet olivat pitkiä aikoja kosketusarkoina. Muistan vain omituisen rauhan joka kipuun liittyi ja jälkijunassa tulleen tyytyväisyden, kun olin onnistunut rankaisemaan itseäni. Uskoin ansainneeni kaiken mahdollisen kärsimyksen, ja sen uskomuksen seurauksena yritin myöhemmin myös toistuvasti päättää päiväni, milloin seisoin parvekkeen reunalla valmiina hyppäämään, milloin pidin päätäni veden alla kunnes tajuntani alkoi hämärtyä. Lääkärille sanoin epäonnistuneen itsemurhayrityksen tuntuvan siltä että "olen heikko kun en pysty tappamaan itseäni". 

Masennus oli monen tekijän summa, ei vain huonojen ihmissuhteiden. Taustaan kuului erittäin vahvasti koulukiusaus, joiden aiheuttamia traumoja ja epävarmuuden tunteita en ollut koskaan päässyt kunnolla korjaamaan, Rankan abiturienttikevään jälkeen kaikki stressini purkautui ulos ja tiivistyi masennukseksi, jota maustettiin vähitellen sairaiksi muuttuvilla ihmissuhteilla. Vasta näin jälkeepäin olen kunnolla ymmärtänyt, että eräässä ihmissuhteessa minua käytettiin hyväksi, törkeästi. En voi toivoa koskaan kellekään samanlaista kokemusta, sillä se todella särkee itsetunnon ja luo ihmiselle itsestään niin ruman kuvan, että sen katsominen on henkistä kidutusta pahimmillaan. 

Parantuminen vaati vaikeita tekoja. Oli irtauduttava hankalista suhteista, elämää hallinneista, pahaa tekevistä rutiineista. Itselleni yksi vaikeimmista asioista oli myöntää lääkärille, millaisessa tilassa olen, se tuntui nololta ja liian henkilökohtaiselta asialta vieraalle ihmiselle kerrottavaksi. Masennuslääkkeiden aloittaminen oli toinen vaikea asia, pillereiden nappaaminen ei tuntunut itselleni minkäänlaiselta parannuskeinolta, vaan enemmänkin pahan olon pitkittämiseltä. Lopulta pääsin kuitenkin psykiatrin puheille ja samalla huomasin menettäneeni sydämeni ihmiselle, joka täysin arvaamattomasta suunnasta käveli elämääni. Lämpimät tunteet olivat onneksi molemminpuoliset.

Parantumisprosessiani vauhditti kaikkein eniten oma haluni parantua ja päästä pois synkistä vesistä. Hiljalleen vedet alkoivatkin kirkastua, ihan kuten mielenikin, ja jalkojeni alla näkyi valkoinen hiekkapohja, johon jalkani ylettyivät. Kun talvi kääntyi kevääseen ja päivät alkoivat pidentyä, aloin huomaamattani hymyillä joka päivä töihin kävellessäni. Rakas miesystäväni, tukijoistani kaikkein kärsivällisin ja turvallisin sai kuulla ensimmäisenä sanat, joita en ollut lausunut moneen vuoteen. Makasin hänen sylissään ja itkin silmäni turvoksiin sanottuani ääneen "olen onnellinen". 

17.3.2013 klo 15:00 astuin työharjoittelupaikkani ovista ulos. Se oli viimeinen päivä siinä paikassa, kuusi kuukautta oli töitä takana. Aurinko paistoi, lumi suli ja räystäät tiputtivat vettä. Minä hymyilin. Elämä sanoi minulle kainosti hymyillen "hei". Sen päivän jälkeen kasvatin itselleni vahvat ja kauniit siivet, jotka kerran olivat murtuneet. Kävin Metropolian Ammattikorkeakoulussa pääsykokeissa, pääsin toiseen vaiheeseen yli kahdestasadasta hakijasta, kymmenen parhaan joukkoon. Pääsin Omnian Ammattikouluun opiskelemaan media-assistentiksi. Olen seurustellut miesystäväni kanssa pian 2 ja puoli vuotta. Ympärilläni on ihania ystäviä ja kauniita hymyjä. Valokuvaamisesta on tullut intohimoni ja työskentelen edelleen kirjailijan urani eteen. Valmistun toukokuussa. 

 

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joskus puristelen masuani ja ajattelen olevani pulska. On asioita joita on edelleen vaikea käsitellä. Kaikki näyttää kuitenkin jo huomattavasti kauniimmalta.

Ilta on tyyni. Olen elossa.

Ajatuksia pelistä The Last of Us - ISO SPOILERIVAROITUS

Ensin tuijotti hiljaa. Ei halunnut ymmärtää mitään. Kyseenalaisti kaikkea, koko peliä ja pelituntien tarkoitusta. Jopa inhosi sitä. Oli hetken hiljaa, sulatteli. Sitten tuli ymmärrys. Sitten itku. Sitten oivallus. Se oli yksi parhaimmista asioista, jonka tulisin koskaan kokemaan. 

Suhtauduin peliin ensin pienellä varauksella. En ollut koskaan innostunut survival-peleistä kamalasti, ja vielä enemmän kuumotti ja epäilytti ajatus hoipertelevista sienipäistä. Tulisiko siitä kamala jumpscare kokemus joka saisi minut itkemään joka viides minuutti? Tulisiko siitä raivoa ja kiroilua kun ammukset loppuisivat tiukoissa tilanteissa? Olisiko kakku päältä kaunis, mutta sisältä niin makea ettei sitä pystyisi oksentamatta sulattamaan? 

Käteni alkoivat hikoilla ensimmäisen puolen peliminuutin jälkeen, kun Sarah astui pimeään käytävään. Se jatkui kun näin raollaan olevan makuuhuoneen oven, josta kajasti aavemainen valo. Peli ei siis ollut kunnolla alkanutkaan ja halusin jo juosta vessaan jännäpissalle. 

Osa The Last of Usin hienouksista piilee juuri siinä, ettei pelaaja varsinaisesti tiedä mitä odottaa. Trailerin nähneet ehkä osasivat arvailla Sarahin kohtaloa, mutta se, miten sienitartunta sai alkunsa, miten Joel muuttui rakastavasta yksinhuoltajaisästä koinsyömäksi körmyksi, oli hämärän verhon takana. Hahmojen puolesta pelkää alusta loppuun, eikä eloonjääminen välttämättä ole sama asia kuin onnellisuus. Osalle hahmoista jopa toivoo rauhaa kuolemasta, sillä kaaokseen suistuneessa maailmassa asiat ovat enemmän tai vähemmän päin persettä. The Last of Us saakin miettimään, onko kuolema sen kaltaisessa maailmassa vain armopala. 

Ihmisten selviytymishalun raakaluontoisuus nousee yhdeksi pelin keskeisistä teemoista. Sieninassuisia naksuttelijoita on ehkä syytä pelätä, mutta kontaktia niiden kanssa voi välttää, toisin kuin ihmisten, jotka heiluttelevat innokkaasti tuliluikkujaan heti sinut nähtyäsi. Sana luottamus on The Last of Usin maailmassa unohtunut kokonaan. Sen korvaava käsky "selviydy" on ottanut ihmisten mielessä diktaattorin aseman ja hallitsee nyt meitä, jotka luulimme olevamme vallan kahvassa. Nyt luonto on ottanut omansa takaisin ja palauttanut itselleen vallan, joka sille kuului vuosia ennen ihmisten tuloa. Näky on päätä huimaava, seiniä ja asfaltteja halkovat köynnökset, tiestä puskevat puut ja kukat puhuvat omaa kieltään. Kuten pelin tekijät ovat huomioineet: elämä löytää tien, keinon selviytyä. 

Pelissä ei pelata sankarina tai sankarittarena. Sen keskiössä on vakava, kaiken menettänyt mies ja maailman toivon kipinänä hehkuva tyttö, joka kaiken kaaoksen keskelle on syntynyt. Näiden kahden matka on tutkimusretki ihmisyyteen, elämän pieniin iloihin, luottamukseen ja rakkauteen.  Sen aikana ei tavoitella sankaruutta, ei kunniaa tai mammonaa, vaan jonkin rikki menneen ehjäksi tekemistä. 

Sydäntä särkevintä kaikessa on seurata, miten Joel ja Ellie eivät aluksi ymmärrä toisiaan. Joel ei suostu pitämään Ellietä muuna kuin teininä, joka ei tiedä "todellisuudesta" mitään. Ellie puolestaan uskoo Joelin olevan ylisulkeutunut, menneisyyteensä takertunut jurottaja. Kun Joel ja Ellie vähättelevät toisiaan pelin alkupuolella, ovat molempien reaktiot ärtymyksen ja mielensä pahoittaneen sekoituksia. Miksi vaivautua edes tutustumaan henkilöön, joka on niin erilainen? 

Kaksikon suhde rakentuu pienien eleiden, katseiden vaihtojen ja taidokkaasti animoitujen ilmeiden varaan. Troy Baker ja Ashley Johnson tekevät puhuttelevaa näyttelijäntyötä kaksikkona, jolla lopulta on tuskin huomattavia eroavaisuuksia. Käsikirjoitus on hiottu taitavasti samaan aikaan yksinkertaiseksi, mutta samalla niin puhuttelevaksi, että peliä on vaikea ajatella vain pinnallisella tasolla. Valinnaiset vuoropuhelut Joelin ja Ellien välillä täydentävät hahmoja, tekevät heistä inhimillisempiä ja saavat pelaajan samaistumaan. Kieltääkö joku meistä muka joskus lukeneensa vitsiä, jota ei ymmärrä? Emmekö olekin joskus välttäneet puhumasta kokemuksesta, joka tapahtui menetetyn ystävän kanssa? 

Juuri inhimillisyys ja samaistuttavuus jäivät puhuttelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun olin pelin ensimmäistä kertaa läpipelannut. Ellie mainitsee yhdessä vaiheessa pelkäävänsä eniten yksin jäämistä, Joel taas on silminnähden shokissa nähdessään Tessin kohtalokkaan puremajäljen. Pienistä yksityiskohdista aistii menetyksen ja kiintymyksen pelon, jotka The Last of Usin maailmassa voivat nopeasti osoittautua kohtalokkaiksi. Oma pumppuni ainakin kiihtyi taistelukohtauksissa hurjaan laukkaan, mielen läpi virtasi nopeita, hieman hätäisiäkin taistelusuunnitelmia. Minkä kulman taakse olisi hyvä juosta lataamaan ase, millä vihollisen saisi nopeiten pois päiviltään? Pelissä huomaa ajattelevansa selviytyjän aivoilla ja kiihtynyt pulssi tehostaa kokemusta. Uskallan väittää, että sama pelko ja halu selviytyä virtaavat myös Ellien ja Joelin läpi ja juuri se ajatus tekee heistä entistäkin todellisemman tuntuisia. Ajatukset pahimmista ja kipeimmistäkin menetyksistä väistyvät syrjään selviytymishalun tieltä. Se kertonee jälleen jotakin pelin maailmasta. 

Itselleni The Last of Us oli alusta loppuun tunteiden hurjaa vuoristorata-ajelua. Huipulla on rauhallista auringon laskiessa Joelin ja Ellien tien ylle, alamäessä syöksytään hurjaa vauhtia draaman syövereihin, kun kaksikko ottaa yhteen ja taistelee henkensä puolesta. Erityisesti seuraavat kohdat vaikuttivat minun kohdallani siihen, kuinka tunnepitoinen elämys The Last of Us lopulta olikaan. 

1. Sarahin kuolema

Osittain myös kaiken pahan alku ja juuri. Syy Joelin henkiseen raunioitumiseen, pelkoon ja jopa vihaan. The Last of Us making of -dokumentissa Joelia näyttelevä Troy Baker kertoo turhautuneensa useampaan otteeseen kyseisen kohtaukseen tekemiseen, itkeneensä ottojen välillä ja uupuneensa totaalisesti. Lopulliseen kohtaukseen on tiivistynyt luultavasti kaikki tämä turhautuminen ja paska fiilis, mutta se synnyttää yhden tunnepitoisimmista kohtauksista ikinä. Sarahin itkuiset, korvia raastavat tuskan äänet sanovat suoraan "isä, en halua kuolla" ja Joel uskottelee omalla, vapisevalla äänellään viimeiseen asti, ettei niin tapahdu. 

2. "Enkä minä todellakaan ole sinun isäsi"

Itselleni koko pelin riipaisevin kohta. Ellien yksinjäämisen pelko suorastaan tihkuu ruudun läpi koko kohtauksen ajan. Se kiteytyy kiukkuisiin sanoihin, silmiin pyrkiviin kyyneliin ja lapsen katseeseen joka ei kykene ymmärtämään aikuisten maailmaa. Jotta kaikki olisi vielä tuskaisempaa ja kurjempaa, Joel kieltää olevansa se mitä Ellie niin palavasti kaipaa - tuki ja turva, joka ei jätä yksin. 

3. Talvi

Tämä vuodenaika paljastaa pelissä sen, miten paljon Joel ja Ellie ovat valmiita tekemään toistensa puolesta. Ellie laittaa henkensä alttiiksi hankkiessaan Joelin tarvitsemat antibiootit ja Joel muuttuu harmaantuneesta, vanhasta sudesta vihaiseksi pedoksi, joka on valmis brutaaleihin veritekoihin pentunsa pelastaakseen. Koko karmean komeuden kruunaa Ellien vertahyytävä kauhunhetki, joka lopulta päättyy Joelin turvalliseen syleilyyn ja isälliseen rakkauteen. Vuodenaika on osoitus hienosta tarinankerronnasta, sekä naishahmojen ja vanhemman rakkauden voimasta. 

4. Luonto ottaa omansa takaisin

Kun Joel ja Ellie seisahtuvat ihailemaan eläintarhasta karanneita kirahveja, pelaajan täyttää rauha. Hetken verran kaikki paha on kokonaan poissa ja edessä avautuvat vain vehreys, sininen kevättaivas ja kirahvilauma, joka etsii onneaan ihmisten jättämästä maailmasta. Lyhyt hetki on kaunis tribuutti sille, miten elämä aina lopulta voittaa ja kauneus palaa jossain muodossa takaisin. 

5. "Okei"

Ollaan siinä pisteessä mistä aloitin. Miten koin ensin karvasta pettymystä, hölmistyin ja olin jopa hieman vihainen. Kunnes sitten hetken sulattelun jälkeen oivalsin miettiä uudelleen Ellien katsetta, Joelin elekieltä ja koko sitä hetkeä. Tiesin Joelin valehtelevan - Ellie tiesi Joelin valehtelevan. Mikä sai Joelin valehtelemaan? Menetyksen pelko, syvä rakkaus tartutettua tyttöä kohtaan? Jokin muu? Entä mitä Ellien mielessä liikkui ennen viimeistä sanaa? Syvä, sydäntäsärkevä pettymys, tukahdutettu ärtymys ja vihainen huuto? 

Naughty Dog jättää ikuiseksi arvoitukseksi miten Ellie ja Joel jatkoivat elämäänsä valheen kanssa. Emme myöskään koskaan näe, miten Joel reagoi Ellien ilmeeseen, joka edeltää pelin viimeistä sanaa. Tietääkö Joel Ellien tietävän totuuden hänen sanojensa takana? 

Mielestäni pelin loppu on surullinen. Mieleen tulee väistämättäkin, että Ellie jatkaa elämää Joelin kanssa teeskennellen, että uskoi miehen valheeseen. Jos Joel uskoo Ellien nielleen syötetyn pajunköyden, hän ehkä pystyy jatkamaan elämäänsä onnellisena tytön kanssa. Toinen hahmoista, jos eivät molemmat, päätyy loppuelämäkseen mieltä kaihertavaan ahdinkoon ja ajatukseen siitä, mitä olisi käynyt jos kaikki olisi mennyt toisin. 

The Last of Us esittää pelaajalle loputtoman määrän kysymyksiä, mutta tärkein niistä on ehdottomasti "mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?" Se ohjaa tunteimme läpi pelin, saa meidät toimimaan ja reagoimaan tietyllä tavalla. Huvittuneesta hymystä järkytyksen kautta liikutukseen. 

Twitter-tilini täyttyy joskus useamman kerran päivässäkin twiiteistä, joissa itken The Last of Usin kauneutta. Miten Ellie on kaikkine kiroiluineen varmasti yksi aidoimmista ja parhaimmista videopelihahmoista ikinä, miten Gustavo Santaolallan musiikki saa silmäni kyyneltymään ja miten Joelin ja Tommyn jälleennäkeminen pistää minut itkemään ja hymyilemään samanaikaisesti. Ei, en pääse koskaan yli The Last of Usin rohkaisevista sanoista selviytymisestä, en sen herättämästä surusta tai jälkeenjättämästä tyhjyyden tunteesta. 

Olen kiitollinen, että patistin itseni jatkamaan itseäni kuumottaneiden kohtien läpi, että silmiä sulkematta katsoin läpi karmaisevat kuolemat. Uskon, että ilman niitä tunteita pelikokemukseni olisi ollut jotenkin vajaa. 

The Last of Us on yksi parhaimmista kokemuksistani koskaan. I swear. 

Olen elän hengitän

Jospa minä olenkin yksinäinen

seuraa vailla ja särkyväinen.

Maailman ääniin kyllästynyt

huoneeseeni kuihtumaan jäänyt.