Ensin tuijotti hiljaa. Ei halunnut ymmärtää mitään. Kyseenalaisti kaikkea, koko peliä ja pelituntien tarkoitusta. Jopa inhosi sitä. Oli hetken hiljaa, sulatteli. Sitten tuli ymmärrys. Sitten itku. Sitten oivallus. Se oli yksi parhaimmista asioista, jonka tulisin koskaan kokemaan.
Suhtauduin peliin ensin pienellä varauksella. En ollut koskaan innostunut survival-peleistä kamalasti, ja vielä enemmän kuumotti ja epäilytti ajatus hoipertelevista sienipäistä. Tulisiko siitä kamala jumpscare kokemus joka saisi minut itkemään joka viides minuutti? Tulisiko siitä raivoa ja kiroilua kun ammukset loppuisivat tiukoissa tilanteissa? Olisiko kakku päältä kaunis, mutta sisältä niin makea ettei sitä pystyisi oksentamatta sulattamaan?
Käteni alkoivat hikoilla ensimmäisen puolen peliminuutin jälkeen, kun Sarah astui pimeään käytävään. Se jatkui kun näin raollaan olevan makuuhuoneen oven, josta kajasti aavemainen valo. Peli ei siis ollut kunnolla alkanutkaan ja halusin jo juosta vessaan jännäpissalle.
Osa The Last of Usin hienouksista piilee juuri siinä, ettei pelaaja varsinaisesti tiedä mitä odottaa. Trailerin nähneet ehkä osasivat arvailla Sarahin kohtaloa, mutta se, miten sienitartunta sai alkunsa, miten Joel muuttui rakastavasta yksinhuoltajaisästä koinsyömäksi körmyksi, oli hämärän verhon takana. Hahmojen puolesta pelkää alusta loppuun, eikä eloonjääminen välttämättä ole sama asia kuin onnellisuus. Osalle hahmoista jopa toivoo rauhaa kuolemasta, sillä kaaokseen suistuneessa maailmassa asiat ovat enemmän tai vähemmän päin persettä. The Last of Us saakin miettimään, onko kuolema sen kaltaisessa maailmassa vain armopala.
Ihmisten selviytymishalun raakaluontoisuus nousee yhdeksi pelin keskeisistä teemoista. Sieninassuisia naksuttelijoita on ehkä syytä pelätä, mutta kontaktia niiden kanssa voi välttää, toisin kuin ihmisten, jotka heiluttelevat innokkaasti tuliluikkujaan heti sinut nähtyäsi. Sana luottamus on The Last of Usin maailmassa unohtunut kokonaan. Sen korvaava käsky "selviydy" on ottanut ihmisten mielessä diktaattorin aseman ja hallitsee nyt meitä, jotka luulimme olevamme vallan kahvassa. Nyt luonto on ottanut omansa takaisin ja palauttanut itselleen vallan, joka sille kuului vuosia ennen ihmisten tuloa. Näky on päätä huimaava, seiniä ja asfaltteja halkovat köynnökset, tiestä puskevat puut ja kukat puhuvat omaa kieltään. Kuten pelin tekijät ovat huomioineet: elämä löytää tien, keinon selviytyä.
Pelissä ei pelata sankarina tai sankarittarena. Sen keskiössä on vakava, kaiken menettänyt mies ja maailman toivon kipinänä hehkuva tyttö, joka kaiken kaaoksen keskelle on syntynyt. Näiden kahden matka on tutkimusretki ihmisyyteen, elämän pieniin iloihin, luottamukseen ja rakkauteen. Sen aikana ei tavoitella sankaruutta, ei kunniaa tai mammonaa, vaan jonkin rikki menneen ehjäksi tekemistä.
Sydäntä särkevintä kaikessa on seurata, miten Joel ja Ellie eivät aluksi ymmärrä toisiaan. Joel ei suostu pitämään Ellietä muuna kuin teininä, joka ei tiedä "todellisuudesta" mitään. Ellie puolestaan uskoo Joelin olevan ylisulkeutunut, menneisyyteensä takertunut jurottaja. Kun Joel ja Ellie vähättelevät toisiaan pelin alkupuolella, ovat molempien reaktiot ärtymyksen ja mielensä pahoittaneen sekoituksia. Miksi vaivautua edes tutustumaan henkilöön, joka on niin erilainen?
Kaksikon suhde rakentuu pienien eleiden, katseiden vaihtojen ja taidokkaasti animoitujen ilmeiden varaan. Troy Baker ja Ashley Johnson tekevät puhuttelevaa näyttelijäntyötä kaksikkona, jolla lopulta on tuskin huomattavia eroavaisuuksia. Käsikirjoitus on hiottu taitavasti samaan aikaan yksinkertaiseksi, mutta samalla niin puhuttelevaksi, että peliä on vaikea ajatella vain pinnallisella tasolla. Valinnaiset vuoropuhelut Joelin ja Ellien välillä täydentävät hahmoja, tekevät heistä inhimillisempiä ja saavat pelaajan samaistumaan. Kieltääkö joku meistä muka joskus lukeneensa vitsiä, jota ei ymmärrä? Emmekö olekin joskus välttäneet puhumasta kokemuksesta, joka tapahtui menetetyn ystävän kanssa?
Juuri inhimillisyys ja samaistuttavuus jäivät puhuttelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun olin pelin ensimmäistä kertaa läpipelannut. Ellie mainitsee yhdessä vaiheessa pelkäävänsä eniten yksin jäämistä, Joel taas on silminnähden shokissa nähdessään Tessin kohtalokkaan puremajäljen. Pienistä yksityiskohdista aistii menetyksen ja kiintymyksen pelon, jotka The Last of Usin maailmassa voivat nopeasti osoittautua kohtalokkaiksi. Oma pumppuni ainakin kiihtyi taistelukohtauksissa hurjaan laukkaan, mielen läpi virtasi nopeita, hieman hätäisiäkin taistelusuunnitelmia. Minkä kulman taakse olisi hyvä juosta lataamaan ase, millä vihollisen saisi nopeiten pois päiviltään? Pelissä huomaa ajattelevansa selviytyjän aivoilla ja kiihtynyt pulssi tehostaa kokemusta. Uskallan väittää, että sama pelko ja halu selviytyä virtaavat myös Ellien ja Joelin läpi ja juuri se ajatus tekee heistä entistäkin todellisemman tuntuisia. Ajatukset pahimmista ja kipeimmistäkin menetyksistä väistyvät syrjään selviytymishalun tieltä. Se kertonee jälleen jotakin pelin maailmasta.
Itselleni The Last of Us oli alusta loppuun tunteiden hurjaa vuoristorata-ajelua. Huipulla on rauhallista auringon laskiessa Joelin ja Ellien tien ylle, alamäessä syöksytään hurjaa vauhtia draaman syövereihin, kun kaksikko ottaa yhteen ja taistelee henkensä puolesta. Erityisesti seuraavat kohdat vaikuttivat minun kohdallani siihen, kuinka tunnepitoinen elämys The Last of Us lopulta olikaan.
1. Sarahin kuolema
Osittain myös kaiken pahan alku ja juuri. Syy Joelin henkiseen raunioitumiseen, pelkoon ja jopa vihaan. The Last of Us making of -dokumentissa Joelia näyttelevä Troy Baker kertoo turhautuneensa useampaan otteeseen kyseisen kohtaukseen tekemiseen, itkeneensä ottojen välillä ja uupuneensa totaalisesti. Lopulliseen kohtaukseen on tiivistynyt luultavasti kaikki tämä turhautuminen ja paska fiilis, mutta se synnyttää yhden tunnepitoisimmista kohtauksista ikinä. Sarahin itkuiset, korvia raastavat tuskan äänet sanovat suoraan "isä, en halua kuolla" ja Joel uskottelee omalla, vapisevalla äänellään viimeiseen asti, ettei niin tapahdu.
2. "Enkä minä todellakaan ole sinun isäsi"
Itselleni koko pelin riipaisevin kohta. Ellien yksinjäämisen pelko suorastaan tihkuu ruudun läpi koko kohtauksen ajan. Se kiteytyy kiukkuisiin sanoihin, silmiin pyrkiviin kyyneliin ja lapsen katseeseen joka ei kykene ymmärtämään aikuisten maailmaa. Jotta kaikki olisi vielä tuskaisempaa ja kurjempaa, Joel kieltää olevansa se mitä Ellie niin palavasti kaipaa - tuki ja turva, joka ei jätä yksin.
3. Talvi
Tämä vuodenaika paljastaa pelissä sen, miten paljon Joel ja Ellie ovat valmiita tekemään toistensa puolesta. Ellie laittaa henkensä alttiiksi hankkiessaan Joelin tarvitsemat antibiootit ja Joel muuttuu harmaantuneesta, vanhasta sudesta vihaiseksi pedoksi, joka on valmis brutaaleihin veritekoihin pentunsa pelastaakseen. Koko karmean komeuden kruunaa Ellien vertahyytävä kauhunhetki, joka lopulta päättyy Joelin turvalliseen syleilyyn ja isälliseen rakkauteen. Vuodenaika on osoitus hienosta tarinankerronnasta, sekä naishahmojen ja vanhemman rakkauden voimasta.
4. Luonto ottaa omansa takaisin
Kun Joel ja Ellie seisahtuvat ihailemaan eläintarhasta karanneita kirahveja, pelaajan täyttää rauha. Hetken verran kaikki paha on kokonaan poissa ja edessä avautuvat vain vehreys, sininen kevättaivas ja kirahvilauma, joka etsii onneaan ihmisten jättämästä maailmasta. Lyhyt hetki on kaunis tribuutti sille, miten elämä aina lopulta voittaa ja kauneus palaa jossain muodossa takaisin.
5. "Okei"
Ollaan siinä pisteessä mistä aloitin. Miten koin ensin karvasta pettymystä, hölmistyin ja olin jopa hieman vihainen. Kunnes sitten hetken sulattelun jälkeen oivalsin miettiä uudelleen Ellien katsetta, Joelin elekieltä ja koko sitä hetkeä. Tiesin Joelin valehtelevan - Ellie tiesi Joelin valehtelevan. Mikä sai Joelin valehtelemaan? Menetyksen pelko, syvä rakkaus tartutettua tyttöä kohtaan? Jokin muu? Entä mitä Ellien mielessä liikkui ennen viimeistä sanaa? Syvä, sydäntäsärkevä pettymys, tukahdutettu ärtymys ja vihainen huuto?
Naughty Dog jättää ikuiseksi arvoitukseksi miten Ellie ja Joel jatkoivat elämäänsä valheen kanssa. Emme myöskään koskaan näe, miten Joel reagoi Ellien ilmeeseen, joka edeltää pelin viimeistä sanaa. Tietääkö Joel Ellien tietävän totuuden hänen sanojensa takana?
Mielestäni pelin loppu on surullinen. Mieleen tulee väistämättäkin, että Ellie jatkaa elämää Joelin kanssa teeskennellen, että uskoi miehen valheeseen. Jos Joel uskoo Ellien nielleen syötetyn pajunköyden, hän ehkä pystyy jatkamaan elämäänsä onnellisena tytön kanssa. Toinen hahmoista, jos eivät molemmat, päätyy loppuelämäkseen mieltä kaihertavaan ahdinkoon ja ajatukseen siitä, mitä olisi käynyt jos kaikki olisi mennyt toisin.
The Last of Us esittää pelaajalle loputtoman määrän kysymyksiä, mutta tärkein niistä on ehdottomasti "mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?" Se ohjaa tunteimme läpi pelin, saa meidät toimimaan ja reagoimaan tietyllä tavalla. Huvittuneesta hymystä järkytyksen kautta liikutukseen.
Twitter-tilini täyttyy joskus useamman kerran päivässäkin twiiteistä, joissa itken The Last of Usin kauneutta. Miten Ellie on kaikkine kiroiluineen varmasti yksi aidoimmista ja parhaimmista videopelihahmoista ikinä, miten Gustavo Santaolallan musiikki saa silmäni kyyneltymään ja miten Joelin ja Tommyn jälleennäkeminen pistää minut itkemään ja hymyilemään samanaikaisesti. Ei, en pääse koskaan yli The Last of Usin rohkaisevista sanoista selviytymisestä, en sen herättämästä surusta tai jälkeenjättämästä tyhjyyden tunteesta.
Olen kiitollinen, että patistin itseni jatkamaan itseäni kuumottaneiden kohtien läpi, että silmiä sulkematta katsoin läpi karmaisevat kuolemat. Uskon, että ilman niitä tunteita pelikokemukseni olisi ollut jotenkin vajaa.
The Last of Us on yksi parhaimmista kokemuksistani koskaan. I swear.
