Herra Tossavainen

Ihan pienestä asti mulla on ollut läjäpäin pehmoleluja. Ei vaan siksi että ne on söpöjä, vaan myös siksi, että niiden sekaan on mukava käpertyä ennen nukkumaanmenoa. Ala-asteikäisenä mä järjestin kaikki mun pehmolelut aina samaan sängyn nurkkaan, tyynyn viereen ja siinä ne piti seuraa. Oli delfiini, oranki, pienempi pehmoapina, muutama pikkuinen virtahepo ja koiria muutama erilainen. Jotkut pehmoleluista pääsivät osallistumaan koulun lelupäiviin, toisille suotiin unikaverin titteli pitkillä ja lyhyemmillä matkoilla pois kotoa. Nykyään moni pehmolelu on sisustuselementti, koristetyynyn kaveri päiväpeiton päällä tai söpö tervehtijä kirjahyllyssä. Myönnän tosin, että joskus kaupassa leluosaston läpi kävellessä tulee ihan tarkoituksella halattua muutamaa laatikossa olevaa pehmoeläintä. Ihan vaan ettei ne olis yksin ja huomiotta koko päivää. 

Jo pidemmän aikaa mun on ollut tarkoitus kirjoitella mun rakkaimmasta pehmolelukaverista. 

Tässä on herra Tossavainen.

Herra Tossavainen tuli mun elämään Korkeasaaren eläintarhan myymälästä. Mä olin silloin alle vuoden, mutta kaikista kertomuksista ja varhaisista muistoista päätellen meistä tuli aika nopeasti hyviä ystäviä. Me mentiin yhdessä päivähoitoon, päiväunille, mummille yökylään, ja taidettiin mennä joskus kouluunkin kun oli lelupäivä. Jossain vaiheessa kävi kai kuitenkin niin, että herra Tossavainen unohtui useammaksi vuodeksi, kun sen tilalle tuli muita pehmoleluja, muunmuassa Oona Oranki, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa tähän merkintään. Tossavainen istui silti aika arvokkaana muiden pehmolelujen seassa, sen sijaan että olisi kateellisena kadonnut vaatehuoneeseen tai jonkin lelulaatikon pohjalle pölyttymään. Joskus se meni toki piiloon, mutta niin varmaan kaikki mun pehmolelut meni jossain vaiheessa. Kai nekin tarttee omaa aikaa joskus, onhan se työlästä olla halattavana ja jäädä unissaan kierivän ja pyörivän omistajan alle.

Yläpuolella oleva, hienosti instagram-suodattimilla muokattu kuva on illalta, joka tais olla joskus viime vuoden alkuvaiheilla. Ilta oli tosi huono, olin yksin ihan yömyöhään saakka kotona ja olo oli muutenkin kurja. Itkua tihrustaessa silmiin osui muuton jäljiltä sängyllä makaava herra Tossavainen. Mä en ollut halannut mitään pehmolelua kunnolla varmaan vuosiin, ja jos olinkin, niin helvettiin ne halaukset - herra Tossavaisen halaaminen oli parasta. Mua alkoi itkettää ihan pelkästään siitä helpotuksesta, jota kuluneen, ikivanhan pehmoapinan halaaminen toi. Mulla oli oikeasti pieni olo, ihan kuin halaushetkellä mä olisin kutistunut 4-vuotiaaksi pikku-Eveksi joka itkee päivähoitoon menemistä. Mä itkin ja itkin, mut samalla mulla oli tosi turvallinen olo. Herra Tossavaisella ei ollu kiire minnekään.

Ilta laukas sellasen ajatusketjun siitä, mitä vanha, raihnanen pehmoapina on ollut mulle kaikki ne (kohta) 26 vuotta jotka se on ollut mun mukana. En usko, että mikään mun päiväkirjoistakaan tietää musta niin paljon kuin Tossavainen. Aina se on ollut sellaisella paikalla, josta se on nähnyt mun itkut, mun naurut, ihastuneet hymyt ja huolestuneet kasvot. Se on nähnyt kun pikku-Eve kiukuttelee, se on nähnyt kun teini-Eve kiukuttelee ja se näkee, miten iso-Eve kiukuttelee. Se on nähnyt mut mun huonoimmilla hetkillä ja ollut usein läsnä parhaimmilla. On lohduttavaa ajatella, että on olemassa ainakin se yksi ystävä, joka koko sun elämäs, kaikki sun virhees nähtyään ei hylkää sua.

  

Herra Tossavainen on lunastanut takaisin paikkansa mun unikaverina, muista ei ole enää samalla tavalla iloa.

Onko teillä oman elämän herra Tossavaista?