Kun elämä tuli kylään

Aurinko on paistanut jo pitkään, kirkkaasti ja lämmittävästi. Kevät on tulossa, enkä voisi olla iloisempi, tarvitsen tätä valoa ja lämpöä voidakseni hyvin. Tänään aurinko tuntui kuitenkin ihan erityiseltä, kirkkaammalta ja lämpimämmältä. Annoin leveän hymyn keikkua huulillani, vaikka se varmasti hölmöltä näyttikin ohikulkijoiden silmissä. Kaksi vuotta sitten tänä samana päivänä muutuin Menninkäisestä Päivänsäteeksi ja tervehdin elämää, joka oli kituvasta kipinästä muuttunut takaisin lämmittäväksi liekiksi. 

Vielä neljä vuotta sitten näihin samoihn aikoihin olin todella poissaoleva, enkä uskonut että kipu koskaan hellittäisi. Rakkaus ei tuntunut enää rakkaudelta, elämässäni olevaa ystävyyttä en olisi ehkä kutsunut ystävyydeksi jos olisin tiennyt paremmin. En opiskellut, tehnyt töitä tai mitään muutakaan sellaista, missä olisin voinut kehittyä valtavia harppauksia ja tuntea onnistumisen riemua. Elin tiimalasin keskikohdassa, siinä ahtaimmassa välikössä ja hukuin päälleni satavaan hiekkaan, joka ryöppysi päälleni ensin yhdestä, sitten toisesta suunnasta. Hiekan mukana ohitseni valuivat kaikki ne mahdollisuudet, joihin olisin voinut tarttua, mutta joille käänsin selkäni. Ahtaassa raossa elimme vain minä ja ahdistukseni, joka uskotteli minulle, etten voisi koskaan enää olla onnellinen tai elää unelmiani, jotka olin jo unohtanut. Enkä muuten yritä olla mitenkään taiteellinen tai romantisoida ahdistusta kun puhun siitä kuin fyysisestä olennosta, siltä se nimittäin tuntuu. Ainakin minulle se tuntui siltä, kuin mukanani olisi kaiken aikaa ollut synkkä kumppani, joka lukee minulle listaa heikkouksistani ja aloittaa lukemisen alusta listan loppuun päästyään. 

Vettä myllyyn lisäsivät kolmen vuoden aikana hitaasti paisuva itsetuhoisuus ja itseinho, joista jälkimmäisen kanssa taistelen välillä vieläkin, paljon harvemmin onneksi. Itsetuhoisuus kehittyi vähitellen, alkaen ensin viiltelynä. En vieläkään tiedä mitä viiltelystä varsinaisesti sain, sillä hyvältä se ei todellakaan tuntunut, haavat turposivat ja niitä kirveli useamman päivän, ranteet olivat pitkiä aikoja kosketusarkoina. Muistan vain omituisen rauhan joka kipuun liittyi ja jälkijunassa tulleen tyytyväisyden, kun olin onnistunut rankaisemaan itseäni. Uskoin ansainneeni kaiken mahdollisen kärsimyksen, ja sen uskomuksen seurauksena yritin myöhemmin myös toistuvasti päättää päiväni, milloin seisoin parvekkeen reunalla valmiina hyppäämään, milloin pidin päätäni veden alla kunnes tajuntani alkoi hämärtyä. Lääkärille sanoin epäonnistuneen itsemurhayrityksen tuntuvan siltä että "olen heikko kun en pysty tappamaan itseäni". 

Masennus oli monen tekijän summa, ei vain huonojen ihmissuhteiden. Taustaan kuului erittäin vahvasti koulukiusaus, joiden aiheuttamia traumoja ja epävarmuuden tunteita en ollut koskaan päässyt kunnolla korjaamaan, Rankan abiturienttikevään jälkeen kaikki stressini purkautui ulos ja tiivistyi masennukseksi, jota maustettiin vähitellen sairaiksi muuttuvilla ihmissuhteilla. Vasta näin jälkeepäin olen kunnolla ymmärtänyt, että eräässä ihmissuhteessa minua käytettiin hyväksi, törkeästi. En voi toivoa koskaan kellekään samanlaista kokemusta, sillä se todella särkee itsetunnon ja luo ihmiselle itsestään niin ruman kuvan, että sen katsominen on henkistä kidutusta pahimmillaan. 

Parantuminen vaati vaikeita tekoja. Oli irtauduttava hankalista suhteista, elämää hallinneista, pahaa tekevistä rutiineista. Itselleni yksi vaikeimmista asioista oli myöntää lääkärille, millaisessa tilassa olen, se tuntui nololta ja liian henkilökohtaiselta asialta vieraalle ihmiselle kerrottavaksi. Masennuslääkkeiden aloittaminen oli toinen vaikea asia, pillereiden nappaaminen ei tuntunut itselleni minkäänlaiselta parannuskeinolta, vaan enemmänkin pahan olon pitkittämiseltä. Lopulta pääsin kuitenkin psykiatrin puheille ja samalla huomasin menettäneeni sydämeni ihmiselle, joka täysin arvaamattomasta suunnasta käveli elämääni. Lämpimät tunteet olivat onneksi molemminpuoliset.

Parantumisprosessiani vauhditti kaikkein eniten oma haluni parantua ja päästä pois synkistä vesistä. Hiljalleen vedet alkoivatkin kirkastua, ihan kuten mielenikin, ja jalkojeni alla näkyi valkoinen hiekkapohja, johon jalkani ylettyivät. Kun talvi kääntyi kevääseen ja päivät alkoivat pidentyä, aloin huomaamattani hymyillä joka päivä töihin kävellessäni. Rakas miesystäväni, tukijoistani kaikkein kärsivällisin ja turvallisin sai kuulla ensimmäisenä sanat, joita en ollut lausunut moneen vuoteen. Makasin hänen sylissään ja itkin silmäni turvoksiin sanottuani ääneen "olen onnellinen". 

17.3.2013 klo 15:00 astuin työharjoittelupaikkani ovista ulos. Se oli viimeinen päivä siinä paikassa, kuusi kuukautta oli töitä takana. Aurinko paistoi, lumi suli ja räystäät tiputtivat vettä. Minä hymyilin. Elämä sanoi minulle kainosti hymyillen "hei". Sen päivän jälkeen kasvatin itselleni vahvat ja kauniit siivet, jotka kerran olivat murtuneet. Kävin Metropolian Ammattikorkeakoulussa pääsykokeissa, pääsin toiseen vaiheeseen yli kahdestasadasta hakijasta, kymmenen parhaan joukkoon. Pääsin Omnian Ammattikouluun opiskelemaan media-assistentiksi. Olen seurustellut miesystäväni kanssa pian 2 ja puoli vuotta. Ympärilläni on ihania ystäviä ja kauniita hymyjä. Valokuvaamisesta on tullut intohimoni ja työskentelen edelleen kirjailijan urani eteen. Valmistun toukokuussa. 

 

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joskus puristelen masuani ja ajattelen olevani pulska. On asioita joita on edelleen vaikea käsitellä. Kaikki näyttää kuitenkin jo huomattavasti kauniimmalta.

Ilta on tyyni. Olen elossa.

Titaaneja...!

Blogissa on taas vietetty melkoista hiljaiseloa paristakin syystä. En voi väittää, että itseäni ainakaan isnpiroisi kuvaaminen tai kirjoittaminen harmaina, ankeina päivinä joina tekisi lähinnä mieli pysyä peiton alla ja laahustaa pyjamassa paikasta toiseen. Onneksi loppuviikosta hieman selkeni ja tälläkin hetkellä ihailen aurinkoista, lämmintä kevätsäätä. 

Twitter-tiliäni seuraavat varmaan tietävätkin, että olen kevään aikana etsiskellyt cosplay-harrastajia malleiksi itselleni. Yukiconin aikoihin tajusin, miten paljon oikeastaan nautin cosplay-kuvaamisesta, mutten ollut juuri muita pukuilijoita päässyt kuvaamaan kuin itseäni. Nyt mallikseni kuitenkin lähti iki-ihana kaverini Aino. Hahmoksi oltiin jo aiemmin päätetty Shingeki no Kyojin (Attack on Titan) sarjan Erwin Smith ja kuvauspaikaksi Suomenlinna. En ole titaanianimeen- tai mangaan itse tutustunut, mutta sen verran kuvia ja gifejä olen siitä nähnyt, että tiesin Suomenlinnan olevan ihanteellinen kuvauspaikka juuri kyseisen sarjan hahmolle. 

Lauantaiksi oli ensin muutaman päivän ajan luvattu puolipilvistä säätä, mikä on tietenkin aina ihanteellinen kuvaamisen kannalta. Kävi kuitenkin niin, että löysimme itsemme pilvisestä, koleasta ja hieman tihkusateisesta säästä. Kuvaamisen kannalta siinä ei ollut mitään muuta huonoa kuin totaalinen jäätyminen ensimmäisten kuvien aikana. Korkealla kukkulalla aivan merenrannalla tuuli niin kovaa että Aino-paran silmät alkoivat vuotaa, molempien nenistä puhumattakaan. Viitan liehuminen osoittautui myös ongelmallisemmaksi kuin oli tarkoitus ja saatiin ihan hyvät naurut kun kangas takerui Ainoon vähän turhankin innokkaasti (tästä ei valitettavasti ole kuvallista todistusainestoa...!).

Siirryttiin aika nopeasti pois kukkulalta linnoituksen raunioihin kuvaamaan ja lämmettiin melkein välittömästi kun päästiin alas tuuliselta kukkulalta. Turisteja ja retkeilijöitä ei pahemmin osunut paikalle ihmettelemään tilannetta, parhaiten mieleen jäivät japanilaiset turistit jotka virnuillen seurasivat kuvauksia meidät ohittaessaan. 

Pakko muuten kehaista Ainoa luontevuudesta mallina! Poseeraukset olivat luonnollisia, toimivia ja kauniita, hahmolle sopivia. "Leukaa pikkuisen alas" -tyylisiä ohjeita ei siis juurikaan tarvinnut antaa, mikä oli tietenkin ihan hyvä juttu. Ohessa otoksia, joihin olin ihan erityisen tyytyväinen, joku näistä saattaa lähteä huhtikuussa järjestettävän Popcult-tapahtuman photoshoot-kisaan (?). Mikä on miellyttää juuri sun silmää? c:

Kuulumiset ja vaahtokarkkeja!

En ole ihan kamalasti päivitellyt viimeaikoina. Elämä on taas vaihteeksi ollut yhtä myllytystä, ensin oli influenssa, sitten kaksi viikkoa täyttä terveyttä ja ylihuomenna tulee täyteen kolme viikkoa siitä kun aloin yskiä mielipuolisesti. Sen kolmen viikon aikana olen nukkunut huonosti, käynyt lääkärissä, käynyt labrassa ja röntgenissä ja tänään oli taas yksi labrareissu. Verinäytteiden otto on edelleen yksi inhottavimpia asioita, mutta aina siitäkin lopulta selviää, kun tietää että kyse on oman terveyden tutkimisesta. Nyt olen perjantaista asti ollut antibioottikuurilla ja uskallan sanoa että olo on mennyt ainakin yskän suhteen parempaan suuntaan. Kamalan kauan ei huvittaisi enää rajoittaa menemisiä ja tulemisia yskän takia, joten toivon mukaan olen oikeassa.

Valokuvaamaan en ole juurikaan ehtinyt, pääsyyllisenä edellä mainittu. Tarkoituksena oli lähteä lauantaina 14.2 Lahteen Desucon Frostbite -tapahtumaan kuvaamaan, mutta lääkäri kehotti jättämään koko lystin välistä. Olihan se harmillista, varsinkin kun olin suunnitellut päivälle useammat kuvaukset ja kavereiden tapaamiset, mutta onneksi huhtikuussa Helsingissä järjestetään Popcult-tapahtuma, johon nappasin lipun viikonlopun aikana. Cosplay-kuvauksesta on kehittymässä hiljalleen toinen niistä asioista joihin haluan valokuvauksessa panostaa, toisena uniikki muotokuvaus. Haaveena on myös aloittaa cosplaykuvien ja suunnitteilla olevan kuvasarjan printtien myynti vuonna 2016. Paljon on tapahtumassa valokuvauksen merkeissä ja muutenkin, odotan lähinnä innostuksella tulevia tapahtumia ja käänteitä, joihin elämä ehtii viskaamaan c:

Kuvituksena tarjoilen tällä kertaa vaahtokarkkeja! Äiti oli löytänyt jostain todella suloisia, vaaleanpunaisia ja valkoisia sydänvaahtokarkkeja, joita kuvasin yhtenä päivänä ennen töihin lähtöä. Muutama karkki taisi siinä ohessa kulkeutua suuhunkin...

Yötä vältä, valon lapsi

Yukicon 2.0 järjestettiin Espoon Tapiolan kulttuurikeskuksessa, toisen kerran, kuten voi nimestäkin päätellä. Tällä kertaa vedin ylleni kuvankauniin videopelin, Child of Lightin päähahmon Auroran asun ja täytyy sanoa että fiilikset olivat aikalailla katossa. Ei ainoastaan sen takia että sain pukeutua prinsessaksi ja kantaa puumiekkaa proppina, vaan myös siksi että Yukiconissa oli paljon ihania ja iloisia ihmisiä! Auroran hahmo ei ehkä ollut kovin monille tuttu, mutta kyllä ihmiset silti tahtoivat kuvia ja kehuivat kaunista mekkoa, joka muuten on kauniin ja lahjakkaan YumiKoyukin tekemä! Ilman tätä lahjakasta ompelijatarta cosplay ei olisi ollut ensinkään mahdollinen, joten käykäähän osoittamassa kiitoksenne tykkäämällä ja ihastelemalla muita hänen tekemiään, fantastisia pukuja!

Otin tapahtumaa seuraavana päivänä itsestäni ihan kunnollisia kuvia Aurorana ja palellutin itseni pahan päiväisesti. Ulkona tuuli, mikä lennätti kruunua aika iloisesti pitkin hankia, arvatkaa kuinka monta kaunista sanaa ehdin lausua lyhyen kuvaushetken aikana? Onnistuneita kuvia tuli kuitenkin useampi ja se onneksi maksoi palelun ja ärhentelyn takaisin. Mikä näistä kuvista on teidän suosikkinne? Olenko uskottava 10-vuotias pikkuprinsessa?

Vuoden hetket - mitä tuli tehtyä 2014?

Koska olemme lähdössä poikaystävän kanssa pian juhlimaan vuodenvaihdetta, en jaarittele tässä merkinnässä sen kummemmin vuodestani ja siitä mikä siinä oli hienoa. Lyhyesti sanottuna opin paljon valokuvaamisesta, mikä ehkä näkyykin tässä blogissa, jos merkintöjä lähtee taaksepäin selaamaan. Valokuvauksen saralla isoin juttu oli tietenkin rungon päivittäminen EOS 1100D:stä EOS 7D:hen, sekä ensimmäinen objektiiviostos, Sigma 50mm f/1.4. Olen myös tutustunut twitterissä aivan huikeisiin kuvaajiin ja saanut kullanarvoisia, kehittäviä ja kannustavia kommentteja! Kiitos teille! c:

Muut vuoden kohokohdat esitän ohessa kuvin. Hyvää, railakasta ja onnellista vuotta 2015! ♥

Joutui joulu

Hyvää lopuillaan olevaa joulupäivää kaikille! Huomenna olisikin sitten viimeinen joulupyhä ennen vuoden vaihtumista, aika hurjaa. Napa naukuu jouluruoan määrästä, syötyä tuli niin eilen kuin tänäänkin, eikä herkkujen syönnissäkään olla yhtään pidätelty. Kerran vuodessa kuitenkin sallin itselleni tällaisen syöpöttelyn ja mielestäni se myös kuuluu lomaan, että syödään hyvin ja lepäillään vatsaa taputellen. Ajattelin joulupäivän ratoksi kertoa muutamalla kuvalla eilisillasta, sillä se oli oikeastaan eilisen pääjuttu, kuten jokaisena jouluna.

Ihan ensiksi täytyy vähän hehkuttaa sitä lumen määrää, joka Suomeen rantautui juuri ennen jouluaattoa. Yksittäiset hiutaleet maassa muuttuivat hetkessä massiivisiksi kinoksiksi, koskemattomiksi ja kimaltaviksi hangiksi, jotka verhosivat maisemaa kuin morsiamen huntu. En voi väittää olevani kovinkaan suuri talven ystävä, mutta mieluummin otan kunnolla lumisen talven, kuin kuraisen ja mutaisen, jossa valoa ei ole nimeksikään. Talvi tekee myös joulusta taianomaisen ja lisää ainakin omalla kohdallani tuntemusta rauhasta, jota ei riko mikään.

Vietimme joulua kummisetäni luona niin kuin jo muutamana jouluna aikaisemmin. Kummisetä asuu onneksi ihan kivenheiton päässä joten matkaan ei kulunut turhan paljon aikaa. Kummisedän vaimon ja lapsen lisäksi paikalla oli tietenkin meidän perheemme ja pikkuveljen tyttöystävä, sekä isän vanhemmat. Varmaan yksi sydäntä lämmittävimmistä joululahjoista tänä vuonna oli kuulla ukin ilahtanut tervehdys ja saada halata tätä oikein pitkään joulua toivottaen. En yleensä pidä siitä että minua puhutellaan kuin pikkulasta, mutta kun ukki tervehtii minua kuin pientä lapsenlastaan, en voi mitenkään olla hymyilemättä. Jotain hellyyttävää siinä on :')

Yleisesti ottaen aatto ei tänä vuonna kuitenkaan ollut niin onnistunut kuin mitä olisin ehkä toivonut. Eräs vieraista latisti tunnelmaa todella lapsellisella käytöksellään, mitä ei tietenkään kukaan olisi toivonut. Harmillista, miten jotkut eivät saa sovituksi pikkuriitojaan melkein kymmenen vuoden (turhan) vihanpidon jälkeen. 

Lahjoja tuli muutama. B:ltä olin saanut jo loman alussa kaipaamani Dragon Age: Inquisition -videopelin ja isä lupasi lahjaksi kustantaa toisen kaipaamani asian, selkähieronnan, sekä tukea keväällä alkavaa jumppaharrastustani. Aattoaamuna avasin myös B:n vanhemmilta saadun lahjan, josta löytyi ihanan tuoksuinen käsivoide ja hajuvesi. Sedän luona sain paketista uudet, todella hyvin ääntä toistavat nappikuulokkeet ja rahaa, mikä on minusta kelpo lahja köyhälle opiskelijalle. Kyllähän siinä tunsi itsensä vähän vanhaksi kun tuntui että vastahan sitä jouluisin availi kassillisen verran lahjoja :D sydäntä kuitenkin lämmitti lahjoja enemmän hyvä ruoka ja etenkin loppuillan/alkuyön vietto B:llä, jossa ilo oli ylimmillään ja kaikki toivottelivat hymyssäsuin hyvää joulua. 

Jouluaatto oli siis pääosin onnistunut ja onnellinen, toivottavasti samaa riemua ja taikaa tulee koettua myös uuden vuoden aattona c: silloin tiedossa on videopelejä, takuuvarmasti naurua ja hyvää seuraa ♥

Mitä sitä harrastaisi?

Pitkästä aikaa mietiskelen blogissa vähän muutakin kuin valokuvausta, mutta ihan alkuun on silti pakko hehkuttaa kamera-asioita. Keskiviikkona vahvistuvat nimittäin kaupat Sigman 50mm f/1.4 optiikasta! Hankinnan jälkeen tuleekin varmasti kuvattua taas aktiivisemmin, flickr kuvapalvelu on nimittäin tarjoillut ideoita jo useamman päivän. Vielä kun saataisin vähän lunta kauniiksi peitoksi maan päälle niin avot.

Otsikon mukaisesti ajattelin ajattelin puhua muista harrastuksistani kuin kuvaamisesta. Jotkut tietävät että olen myös aktiivinen kirjoittaja, bestselleristä haaveileva fantasianovellien rustaaja. Luovien harrastusten lisäksi harrastin aiemmin myös ratsastusta ja lumilautailua, mutta lumilautailu jäi aika nopeasti hiipuvan innostuksen takia, ja kolmentoista vuoden ratsastusharrastus tyrehtyi kalliseen hintaan. Hevosharrastus oli itselleni tosi tärkeä, vaikka kävinkin tallilla vain kerran viikossa enkä kilpaillut, mutta tallille oli aina mukava tulla ja sieltä myös lähti hyvillä mielin tunnin jälkeen. Hinta huikenteli kuitenkin luokassa 1000e/6kk, ja siihen ei lopulta ollut rahaa, varsinkin kun tallilla tosiaankin kävi vain kerran viikossa. Kieltämättä hevosia on ollut välillä ikävä, mutta ehkäpä harrastus alkaa uudestaan sitten joskus kun resurssit riittävät?

Nyt olen kovasti pohtinut jonkin uuden lajin aloittamista, mutten oikein löydä itselleni sopivaa. Tanssia kokeilin aiemmin keväällä, mutta ahdistuin todella paljon nähdessäni oman suoritukseni peilistä, varsinkin kun tuntui että muut katsoisivat ja arvioisivat omaa suoritusta koko ajan. Uskon kyseisen tunteen johtuvan sosiaalisten tilanteiden pelostani, sillä yleensähän ihmiset keskittyvät omaan suoritukseensa, eivätkä siihen mitä muut tekevät. Ratsastunneilla tätä tunnetta ei syntynyt, koska eläimen hallinta luonnollisestikin vaatii paljon keskittymistä. Sama keskittyminen pitäisi vaan osata kanavoida siihen ihan omaan suoritukseensa ja kroppansa hallintaan. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja itseen kohdistuva arviointi ovat kuitenkin itselleni sen verran pahoja juttuja, että ne vaikuttavat jo liikaa siihen, miten valitsen itselleni harrastusta. Koska sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa on kuitenkin tapahtunut jo positiivista edistystä, olen alkanut harkita jonkin uuden harrastuksen aloittamista, riippumatta siitä seuraavatko muut suoritusta vai eivät. Ainoastaan pelkonsa kohtaamalla ne voi voittaa, eikös? c: Suurin kysymysmerkki onkin, että mitä sitä harrastaisi?

Kamppailulajit kiinnostaisivat todella paljon, etenkin kendo ja muut miekkailulajit. Poikaystävän kertoman perusteella kendo voisi jopa sopia minulle, eivätkä hinnatkaan ilmeisesti syö kukkaroa olemattomiin. Toinen kiinnostava miekkailulaji olisi Bolognalainen, yhden käden miekkailu. Katsomieni videoiden perusteella laji näyttää ainakin mielenkiintoiselta ja hei kuinka coolia olisi osata miekkailla? .

Jooga olisi myös minulle varmasti soveltuva laji. Enää en tietenkään ole niin notkea kuin silloin joskus nuorempana olin, mutta rauhallisen tahtinsa puolesta voisin hyvinkin kuvitella joogan sopivan minulle, ja kyllähän sitä vielä taipuu hankalilta näyttäviin venytysliikkeisiinkin. Joogaustakin on nykyään useampaa erilaista, joista kaveri suositteli lempeää hot joogaa, sekä ilmajoogaa, joka mielestäni näyttää oikeasti rentouttavalta!

Airsoftauksesta ja sen aloittamisesta ollaan myös puhuttu paljon poikaystävän kanssa. Siinä on ainakin se hyvä puoli että joukkueessa ei ole pakko harrastaa, vaan treenejä voi pitää kavereiden kanssa lähipusikossa, kunhan kaikilla on oikeanlaiset varusteet. Pusikossa rämpiminen ei myöskään ole koskaan haitannut allekirjoittanutta, joten huonoja puolia en tästäkään lajista löydä. Alkuun pitäisi vaan kunnolla päästä.

Larppaaminen on ehkä se yllättävin vaihtoehto, joka itselleni tuli mieleen tätä postausta kirjoittaessa. En ole koskaan larpannut enkä tiedä kunnolla mitä kaikkea siinä tapahtuu, mutta sen peruustella mitä olen kuullut, homma voisi olla mielekästä ja toimia minulle. Liikkumisen lisäksi tässä yhdistyisi myös seikkailumeininki ja mielikuvitus, joten miksipä ei? Tässäkin pitäisi vain eksyä oikeanlaiseen porukkaan ja olla jonkinlainen käry siitä mihin on ryhtymässä.

Mitä te harrastatte ja mikä harrastuksissanne on parasta? c: