Popcult ja pahin conidarrani koskaan

Mietin aika pitkään, ennen kuin sitten ostin rannekkeen Popcult Helsinki -tapahtumaan. Ensimmäistä kertaa järjestettävään tapahtumaan oli tulossa jonkin verran tuttuja kasvoja ja ohjelma vaikutti kiinnostavalta, joten päätin sitten lopulta ottaa osaa näihin rientoihin. Ohjelmasta en kuitenkaan ehtinyt kovinkaan nauttia, sillä menin järkkäämään itselleni kuvattavia molemmille tapahtumapäiville - virhe, mutta ihan hyvä sellainen.

En ole aiemmin missään tapahtumassa photoshootannut niin paljon kuin Popcultissa. Lauantaille oli yhteensä neljät kuvaukset, mikä ei ehkä kuulosta paljolta mutta voin kertoa että kyllä se on. Allekirjoittaneen huono ajantaju ei edistänyt hommaa yhtään, malleilla oli meikkiongelmia ja vaikeuksia paikantaa minua ja minulle heitä. Lauantain niin "hyvin ja huolellisesti" suunniteltu aikataulu muuttui päättömäksi juoksemiseksi ympäri aluetta ja hiki pukkasi ainakin kuvaajalla pintaan. 0/5 en nauttinut. Organisointia pitää selvästi vielä opetella.

5/5 juttu oli kuitenkin IHANAT mallit! Tapasin entuudestaan tuttuja naamoja, mutta myös liudan uusia ihmisiä joille oli mukava jutella (kiireisten) kuvausten ohella. Miellän itseni vähän ujohkoksi ihmiseksi, mutta jännästi sitä rentoutui uusienkin ihmisten kanssa ja kuvista tuli upeita. Pääsin myös hihkumaan kehuja cossaajille ja kehumisesta tulee aina kiva mieli, myös cossaajille.

                      

Ihana Game of Thrones -ryhmä jonka löysin lauantaina! Margeryna Iina, Lorasina Anna ja Cerseinä Melissa. Viimeinen kuva tiivistää meiningin tämän kolmikon kanssa.

    

Tämä DC-pahisjengi oli muuten ihan mahtava, näkikö kukaan heitä Hall Cosplay -kisassa? Mona Harley Quinnina, Hitsuwa Jokerina ja Cidi Arvuuttajana. Graffitiseinä oli kiva tausta ja sopi näille kolmelle!

Sunnuntaina heräsinkin sitten aivan jäätävään migreeniin, joka oli jatkunut lääkkeestä huolimatta koko yön. Lisäksi lauantain aurinkokeli oli muuttunut kaatosateeksi ja rei'ille kuluneet converseni sanoivat isensä lopullisesti irti matkalla Helsinkiin (R.I.P popot!). Sukat olivat litimärät ja päätä jomotti Kulttuuritalolle päästessä, tunnelma oli kaikkea muuta kuin katossa ja halusin tapahtumapaikalle päästyäni kääntyä samantien takaisin. Onneksi tapasin pian Eevin ja hetkeä myöhemmin Yumin (YumiKoyuki), mikä sai fiilikseni nousemaan huomattavasti. Juteltiin niitä näitä (ja Yumia oli hyvin vaikeaa olla tuijottama kun se oli niin komea, hih!) ja räiskäistiin ohessa selfiet yhdessä, mikä nosti tunnelmaa entisestään. Oikeasti, saanko järjestää selfieconin ja vaan ottaa kuvia kaikkien ihanien kanssa, siitä jää niin mukava muisto ja derp-ilmeet on parasta viihdettä!

TÄMÄ ERO NÄIDEN KUVIEN VÄLILLÄ. Derppikuva Yumin kanssa, söpöliinikuva Eevin kanssa.

Yumin ja Eevin lähdettyä omille teilleen odoteltiin Monan, Cidin ja Hitsuwan kanssa sateen hellittämiseen saakka, että saatiin otettua kuvia, kuten oli sovittu. Seuraan liittyi kuvaajaksi JKameko (ihana vanhempi kuvaajaherra, jonka kanssa oli mukavaa jutella kuvauksesta!) ja olin aluksi asiasta vähän ahdistunut, työskentelen paljon keskittyneemmin kun saan kuvata yksin. Kuvat onnistuivat kuitenkin ihan hyvin ja hetken lämmittelyn jälkeen mentiin cossaajien kanssa vielä vähän pidemmälle Leninin Puistoon kuvaamaan. Tässä vaiheessa keskittymiseni oli vähän hätistellyt migreeniä taka-alalle, mikä helpotti jo ihan pelkkää olemista huomattavasti. 

Ihanien ihmisten lisäksi 5/5 juttuja olivat taidekujan tarjonta (se Bioware arttien määrä.... <3), Jarmo Koski (♥ !) ja se miten paljon yllättäviä kehuja sain kuvistani. Olin osallistunut myös elämäni toiseen photoshootkilpailuun Erwin-cosplaykuvalla, joka napattiin Ainon kanssa Suomenlinnan reissulla. Palkintosijalle en päässyt tälläkään kertaa, mutta eipä se todellakaan haitannut, voittajakuvat olivat mielettömän upeita, ihan niin kuin kaikkien kilpakumppaneitten kuvat. Oli kunnianosoitus ylipäätään päästä kisaamaan sellaisten otoksien joukkoon. 

Mallien kanssa otetut selfiet! Kuvaajan edustusilmeet ovat päätä huimaavia...

Conidarra oli Popcultin jälkeen pahin mitä olen koskaan tapahtumaan jälkeen kokenut. Olin jo sunnuntaina aivan rättipoikki, mutta eilinen oli kidutusta aamuherätyksestä lähtien. Olin väsynyt, migreenistä oli vielä rippeet jäljillä ja voin pahoin iltapäivään saakka. Onko tämä osoitus siitä että oli LIIAN hauskaa?

Kiitos upeille cossaajille, anteeksi Legend of Korra -ryhmälle jonka kuvaukset onnistuin sössimään ja palaahan Popcult Helsinki myös ensi vuonna? 10/10 nautin tästä!

Fiilinki aika viikinki

Yläpeukku hienolle otsikolle! Eilen oli taas sellainen päivä jota olin odottanut innoissani koko viikon. Pääsin kuvaamaan upeaa cossia, johon olin aiemmin törmännyt pikaisesti Yukiconissa tammikuussa. Kun Desucon-tiimi sitten päätti pistää pystyyn tsundrin, animenörteille suunnatun "deittipalvelun", törmäsin ihan yllättäen tähän cossaajaan. Romanttisia treffejä ei sovittu, mutta photoshoot kyllä! Eilen sitten tapasin Oonan ja pääsin kuvaamaan tämän ensimmäistä cossia, Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 -elokuvan Astrid Hoffersonia.

Oona oli tehnyt ihan mielettömän hienoa työtä ensimmäisen pukunsa kanssa, jos en olisi sitä ensimmäiseksi tiennyt, olisin veikannut laadun perusteella toiseksi tai kolmanneksi cossiksi. Yksityiskohdat olivat näyttävät ja kirvesproppikin kaukaa katsottuna ihan oikean kirveen näköinen. Kuvaajan kelpasi kun pääsi taas hienoa pukua kuvaamaan c:

Kuvauspaikaksi valittiin yksi suosikkilokaatioistani, Träskändan puisto Järvenperässä. Kyseinen puisto on sellainen, mihin tykkään itseasiassa todella usein lähteä kuvaamaan, tunnelma on rauhallinen eikä ihmisiäkään eksy liikaa paikalle. Sää oli ihanan lämmin, joskin suora auringonpaiste pilvettömältä taivaalta tuotti ajoittain hankaluuksia. Löydettiin kuitenkin sellaiset paikat, ettei auringonvalosta ollut sen suurempaa haittaa sitten loppujen lopuksi.

Oona oli mallina hirmu herttainen tapaus, energinen ja avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Puhuttiin paljon coneista ja cossaamisesta ja suunniteltiin jo vähän etukäteen seuraavaa photoshoottia. Harvemmin pääsen puhumaan ihmisten kanssa ihan kasvotusten cossaamisesta, joten siinäkin mielessä photoshootit ovat aina allekirjoittaneelle mukavia.

Mitä mieltä olette Oonan ensimmäisestä cossista, eikö olekin upea?

"I'm no hero"

Tänään tylsyyksissäni nappasin miehelle ostamani Snake figuurin hyllyltä ja painelin ulos kuvaamaan. Aiemmin olen kuvannut figuureista vain Kingdom Hearts II Sora figuuriani, johon verrattuna Snake oli positiivisella tavalla erilainen kokemus. Figuureiden kuvaamisessa on hauskaa se että mallia voi vapaasti väännellä mihin tahansa asentoon, vaikka joskus raajat eivät tahdokaan pysyä halutussa asennossa. Snaken nivelet taipuivat kuitenkin aika mukavasti asentoon jos toiseenkin. Tätä täytyy kuvata lisää jossain vaiheessa, tämän lyhyen kuvaussession aikana pois jäivät mm. figuurin mukana tulleet aseet ja vaihtokädet. Erilaisia kuvauslokaatioitakin ajattelin hyödyntää, kunhan aika ja sää sallivat c:

 

Kun elämä tuli kylään

Aurinko on paistanut jo pitkään, kirkkaasti ja lämmittävästi. Kevät on tulossa, enkä voisi olla iloisempi, tarvitsen tätä valoa ja lämpöä voidakseni hyvin. Tänään aurinko tuntui kuitenkin ihan erityiseltä, kirkkaammalta ja lämpimämmältä. Annoin leveän hymyn keikkua huulillani, vaikka se varmasti hölmöltä näyttikin ohikulkijoiden silmissä. Kaksi vuotta sitten tänä samana päivänä muutuin Menninkäisestä Päivänsäteeksi ja tervehdin elämää, joka oli kituvasta kipinästä muuttunut takaisin lämmittäväksi liekiksi. 

Vielä neljä vuotta sitten näihin samoihn aikoihin olin todella poissaoleva, enkä uskonut että kipu koskaan hellittäisi. Rakkaus ei tuntunut enää rakkaudelta, elämässäni olevaa ystävyyttä en olisi ehkä kutsunut ystävyydeksi jos olisin tiennyt paremmin. En opiskellut, tehnyt töitä tai mitään muutakaan sellaista, missä olisin voinut kehittyä valtavia harppauksia ja tuntea onnistumisen riemua. Elin tiimalasin keskikohdassa, siinä ahtaimmassa välikössä ja hukuin päälleni satavaan hiekkaan, joka ryöppysi päälleni ensin yhdestä, sitten toisesta suunnasta. Hiekan mukana ohitseni valuivat kaikki ne mahdollisuudet, joihin olisin voinut tarttua, mutta joille käänsin selkäni. Ahtaassa raossa elimme vain minä ja ahdistukseni, joka uskotteli minulle, etten voisi koskaan enää olla onnellinen tai elää unelmiani, jotka olin jo unohtanut. Enkä muuten yritä olla mitenkään taiteellinen tai romantisoida ahdistusta kun puhun siitä kuin fyysisestä olennosta, siltä se nimittäin tuntuu. Ainakin minulle se tuntui siltä, kuin mukanani olisi kaiken aikaa ollut synkkä kumppani, joka lukee minulle listaa heikkouksistani ja aloittaa lukemisen alusta listan loppuun päästyään. 

Vettä myllyyn lisäsivät kolmen vuoden aikana hitaasti paisuva itsetuhoisuus ja itseinho, joista jälkimmäisen kanssa taistelen välillä vieläkin, paljon harvemmin onneksi. Itsetuhoisuus kehittyi vähitellen, alkaen ensin viiltelynä. En vieläkään tiedä mitä viiltelystä varsinaisesti sain, sillä hyvältä se ei todellakaan tuntunut, haavat turposivat ja niitä kirveli useamman päivän, ranteet olivat pitkiä aikoja kosketusarkoina. Muistan vain omituisen rauhan joka kipuun liittyi ja jälkijunassa tulleen tyytyväisyden, kun olin onnistunut rankaisemaan itseäni. Uskoin ansainneeni kaiken mahdollisen kärsimyksen, ja sen uskomuksen seurauksena yritin myöhemmin myös toistuvasti päättää päiväni, milloin seisoin parvekkeen reunalla valmiina hyppäämään, milloin pidin päätäni veden alla kunnes tajuntani alkoi hämärtyä. Lääkärille sanoin epäonnistuneen itsemurhayrityksen tuntuvan siltä että "olen heikko kun en pysty tappamaan itseäni". 

Masennus oli monen tekijän summa, ei vain huonojen ihmissuhteiden. Taustaan kuului erittäin vahvasti koulukiusaus, joiden aiheuttamia traumoja ja epävarmuuden tunteita en ollut koskaan päässyt kunnolla korjaamaan, Rankan abiturienttikevään jälkeen kaikki stressini purkautui ulos ja tiivistyi masennukseksi, jota maustettiin vähitellen sairaiksi muuttuvilla ihmissuhteilla. Vasta näin jälkeepäin olen kunnolla ymmärtänyt, että eräässä ihmissuhteessa minua käytettiin hyväksi, törkeästi. En voi toivoa koskaan kellekään samanlaista kokemusta, sillä se todella särkee itsetunnon ja luo ihmiselle itsestään niin ruman kuvan, että sen katsominen on henkistä kidutusta pahimmillaan. 

Parantuminen vaati vaikeita tekoja. Oli irtauduttava hankalista suhteista, elämää hallinneista, pahaa tekevistä rutiineista. Itselleni yksi vaikeimmista asioista oli myöntää lääkärille, millaisessa tilassa olen, se tuntui nololta ja liian henkilökohtaiselta asialta vieraalle ihmiselle kerrottavaksi. Masennuslääkkeiden aloittaminen oli toinen vaikea asia, pillereiden nappaaminen ei tuntunut itselleni minkäänlaiselta parannuskeinolta, vaan enemmänkin pahan olon pitkittämiseltä. Lopulta pääsin kuitenkin psykiatrin puheille ja samalla huomasin menettäneeni sydämeni ihmiselle, joka täysin arvaamattomasta suunnasta käveli elämääni. Lämpimät tunteet olivat onneksi molemminpuoliset.

Parantumisprosessiani vauhditti kaikkein eniten oma haluni parantua ja päästä pois synkistä vesistä. Hiljalleen vedet alkoivatkin kirkastua, ihan kuten mielenikin, ja jalkojeni alla näkyi valkoinen hiekkapohja, johon jalkani ylettyivät. Kun talvi kääntyi kevääseen ja päivät alkoivat pidentyä, aloin huomaamattani hymyillä joka päivä töihin kävellessäni. Rakas miesystäväni, tukijoistani kaikkein kärsivällisin ja turvallisin sai kuulla ensimmäisenä sanat, joita en ollut lausunut moneen vuoteen. Makasin hänen sylissään ja itkin silmäni turvoksiin sanottuani ääneen "olen onnellinen". 

17.3.2013 klo 15:00 astuin työharjoittelupaikkani ovista ulos. Se oli viimeinen päivä siinä paikassa, kuusi kuukautta oli töitä takana. Aurinko paistoi, lumi suli ja räystäät tiputtivat vettä. Minä hymyilin. Elämä sanoi minulle kainosti hymyillen "hei". Sen päivän jälkeen kasvatin itselleni vahvat ja kauniit siivet, jotka kerran olivat murtuneet. Kävin Metropolian Ammattikorkeakoulussa pääsykokeissa, pääsin toiseen vaiheeseen yli kahdestasadasta hakijasta, kymmenen parhaan joukkoon. Pääsin Omnian Ammattikouluun opiskelemaan media-assistentiksi. Olen seurustellut miesystäväni kanssa pian 2 ja puoli vuotta. Ympärilläni on ihania ystäviä ja kauniita hymyjä. Valokuvaamisesta on tullut intohimoni ja työskentelen edelleen kirjailijan urani eteen. Valmistun toukokuussa. 

 

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Joskus puristelen masuani ja ajattelen olevani pulska. On asioita joita on edelleen vaikea käsitellä. Kaikki näyttää kuitenkin jo huomattavasti kauniimmalta.

Ilta on tyyni. Olen elossa.

Titaaneja...!

Blogissa on taas vietetty melkoista hiljaiseloa paristakin syystä. En voi väittää, että itseäni ainakaan isnpiroisi kuvaaminen tai kirjoittaminen harmaina, ankeina päivinä joina tekisi lähinnä mieli pysyä peiton alla ja laahustaa pyjamassa paikasta toiseen. Onneksi loppuviikosta hieman selkeni ja tälläkin hetkellä ihailen aurinkoista, lämmintä kevätsäätä. 

Twitter-tiliäni seuraavat varmaan tietävätkin, että olen kevään aikana etsiskellyt cosplay-harrastajia malleiksi itselleni. Yukiconin aikoihin tajusin, miten paljon oikeastaan nautin cosplay-kuvaamisesta, mutten ollut juuri muita pukuilijoita päässyt kuvaamaan kuin itseäni. Nyt mallikseni kuitenkin lähti iki-ihana kaverini Aino. Hahmoksi oltiin jo aiemmin päätetty Shingeki no Kyojin (Attack on Titan) sarjan Erwin Smith ja kuvauspaikaksi Suomenlinna. En ole titaanianimeen- tai mangaan itse tutustunut, mutta sen verran kuvia ja gifejä olen siitä nähnyt, että tiesin Suomenlinnan olevan ihanteellinen kuvauspaikka juuri kyseisen sarjan hahmolle. 

Lauantaiksi oli ensin muutaman päivän ajan luvattu puolipilvistä säätä, mikä on tietenkin aina ihanteellinen kuvaamisen kannalta. Kävi kuitenkin niin, että löysimme itsemme pilvisestä, koleasta ja hieman tihkusateisesta säästä. Kuvaamisen kannalta siinä ei ollut mitään muuta huonoa kuin totaalinen jäätyminen ensimmäisten kuvien aikana. Korkealla kukkulalla aivan merenrannalla tuuli niin kovaa että Aino-paran silmät alkoivat vuotaa, molempien nenistä puhumattakaan. Viitan liehuminen osoittautui myös ongelmallisemmaksi kuin oli tarkoitus ja saatiin ihan hyvät naurut kun kangas takerui Ainoon vähän turhankin innokkaasti (tästä ei valitettavasti ole kuvallista todistusainestoa...!).

Siirryttiin aika nopeasti pois kukkulalta linnoituksen raunioihin kuvaamaan ja lämmettiin melkein välittömästi kun päästiin alas tuuliselta kukkulalta. Turisteja ja retkeilijöitä ei pahemmin osunut paikalle ihmettelemään tilannetta, parhaiten mieleen jäivät japanilaiset turistit jotka virnuillen seurasivat kuvauksia meidät ohittaessaan. 

Pakko muuten kehaista Ainoa luontevuudesta mallina! Poseeraukset olivat luonnollisia, toimivia ja kauniita, hahmolle sopivia. "Leukaa pikkuisen alas" -tyylisiä ohjeita ei siis juurikaan tarvinnut antaa, mikä oli tietenkin ihan hyvä juttu. Ohessa otoksia, joihin olin ihan erityisen tyytyväinen, joku näistä saattaa lähteä huhtikuussa järjestettävän Popcult-tapahtuman photoshoot-kisaan (?). Mikä on miellyttää juuri sun silmää? c:

Kuulumiset ja vaahtokarkkeja!

En ole ihan kamalasti päivitellyt viimeaikoina. Elämä on taas vaihteeksi ollut yhtä myllytystä, ensin oli influenssa, sitten kaksi viikkoa täyttä terveyttä ja ylihuomenna tulee täyteen kolme viikkoa siitä kun aloin yskiä mielipuolisesti. Sen kolmen viikon aikana olen nukkunut huonosti, käynyt lääkärissä, käynyt labrassa ja röntgenissä ja tänään oli taas yksi labrareissu. Verinäytteiden otto on edelleen yksi inhottavimpia asioita, mutta aina siitäkin lopulta selviää, kun tietää että kyse on oman terveyden tutkimisesta. Nyt olen perjantaista asti ollut antibioottikuurilla ja uskallan sanoa että olo on mennyt ainakin yskän suhteen parempaan suuntaan. Kamalan kauan ei huvittaisi enää rajoittaa menemisiä ja tulemisia yskän takia, joten toivon mukaan olen oikeassa.

Valokuvaamaan en ole juurikaan ehtinyt, pääsyyllisenä edellä mainittu. Tarkoituksena oli lähteä lauantaina 14.2 Lahteen Desucon Frostbite -tapahtumaan kuvaamaan, mutta lääkäri kehotti jättämään koko lystin välistä. Olihan se harmillista, varsinkin kun olin suunnitellut päivälle useammat kuvaukset ja kavereiden tapaamiset, mutta onneksi huhtikuussa Helsingissä järjestetään Popcult-tapahtuma, johon nappasin lipun viikonlopun aikana. Cosplay-kuvauksesta on kehittymässä hiljalleen toinen niistä asioista joihin haluan valokuvauksessa panostaa, toisena uniikki muotokuvaus. Haaveena on myös aloittaa cosplaykuvien ja suunnitteilla olevan kuvasarjan printtien myynti vuonna 2016. Paljon on tapahtumassa valokuvauksen merkeissä ja muutenkin, odotan lähinnä innostuksella tulevia tapahtumia ja käänteitä, joihin elämä ehtii viskaamaan c:

Kuvituksena tarjoilen tällä kertaa vaahtokarkkeja! Äiti oli löytänyt jostain todella suloisia, vaaleanpunaisia ja valkoisia sydänvaahtokarkkeja, joita kuvasin yhtenä päivänä ennen töihin lähtöä. Muutama karkki taisi siinä ohessa kulkeutua suuhunkin...

Yötä vältä, valon lapsi

Yukicon 2.0 järjestettiin Espoon Tapiolan kulttuurikeskuksessa, toisen kerran, kuten voi nimestäkin päätellä. Tällä kertaa vedin ylleni kuvankauniin videopelin, Child of Lightin päähahmon Auroran asun ja täytyy sanoa että fiilikset olivat aikalailla katossa. Ei ainoastaan sen takia että sain pukeutua prinsessaksi ja kantaa puumiekkaa proppina, vaan myös siksi että Yukiconissa oli paljon ihania ja iloisia ihmisiä! Auroran hahmo ei ehkä ollut kovin monille tuttu, mutta kyllä ihmiset silti tahtoivat kuvia ja kehuivat kaunista mekkoa, joka muuten on kauniin ja lahjakkaan YumiKoyukin tekemä! Ilman tätä lahjakasta ompelijatarta cosplay ei olisi ollut ensinkään mahdollinen, joten käykäähän osoittamassa kiitoksenne tykkäämällä ja ihastelemalla muita hänen tekemiään, fantastisia pukuja!

Otin tapahtumaa seuraavana päivänä itsestäni ihan kunnollisia kuvia Aurorana ja palellutin itseni pahan päiväisesti. Ulkona tuuli, mikä lennätti kruunua aika iloisesti pitkin hankia, arvatkaa kuinka monta kaunista sanaa ehdin lausua lyhyen kuvaushetken aikana? Onnistuneita kuvia tuli kuitenkin useampi ja se onneksi maksoi palelun ja ärhentelyn takaisin. Mikä näistä kuvista on teidän suosikkinne? Olenko uskottava 10-vuotias pikkuprinsessa?